Mistä kumpuaa hiljainen epävarmuuden tunne?

Minä olen joskus (vai oliko se aika usein) miettinyt, että miksi aina välillä takaraivon valtaa sellainen kalvava epävarmuuden tunne. Siis mistä se kumpuaa? Usein se liittyy johonkin edessä olevaan muutokseen, päätökseen tai uuteen suuntaan, jonka olen päättänyt tehdä. Siis silloinkaan en yleensä epäile itse päätöstä, mutta huomaan, että joku epävarmuus minussa on, kun mielen valtaa heikko epävarmuuden tai pienuuden tunne. Silloin tunnen itseni kovin haavoittuvaksi vaikka mitään varsinaista uhkakuvaa ei olisikaan näkyvissä. Tai sitten se uhkakuva ei liity tai kosketa minua itseäni vaan jotain minua lähellä olevaa, joko asiaa tai ihmistä. Yleensä pystyn kyllä ohittamaan sen enkä useinkaan anna sen vaikuttaa omaan toimintaani, mutta läsnä se silti usein on. Ja kyllä se sitten aikanaan häviää, mutta sen merkitystä olen miettinyt.

Onko minussa itsessäni jokin puoli, jota en ymmärrä tai osaa ottaa huomioon? Ilmeneekö hermojärjestelmäni herkkyys tällä tavoin vai onko kyse jostain muusta? Tiedän toki, että hermojärjestelmäni on kovin herkkä reagoimaan ärsykkeisiin ja tunteisiin ja vaikka tunteet ovatkin rikkaus, niin ne voivat olla myös kuormittavia. Arvostan ympärilläni niitä ihmisiä, jotka ymmärtävät minussa tämän herkkyyden. Siis niitä, jotka ottavat huomioon, että en kestä ihan mitä vain. Jotkut, jotka eivät tunne minua niin hyvin, nimittäin erehtyvät luulemaan, että minun niskaani voisi kaataa mitä tahansa, koska yleensä ulkoinen olemukseni säilyy persoonalleni tyypillisesti vakaan ja rauhallisen oloisena. Että kyllä minä sen kestän. Mutta ei kukaan kestä, ainakaan rikkumatta, mitä tahansa.

Välillä tämän epävarmuuden tunteen vallatessa mieltä tunnistan oman turvallisuushakuisuuteni, mutta en usko, että kyse on kuitenkaan kokonaan pelkästään turvallisuushakuisesta ajatusmallista. Ehkä tuollainen epävarmuus elää meissä kaikissa, toisissa voimakkaampana kuin toisissa ja ehkä toiset pystyvät elämään sen kanssa paremmin kuin toiset. Vaikka en antaisikaan tuolle tunteelle valtaa vaikuttaa toimintaani, niin siellä se usein kuitenkin on, välillä voimakkaampana ja välillä taas sitä ei havaitse juuri lainkaan. Mutta siis minulle ei ole ihan täysin selvinnyt, että mistä se kumpuaa ja ennen kaikkea mikä on sen merkitys? Onko se joku varoitusääni, jonka on tarkoitus suojella minua? Vai onko se muistutusääni siitä, että vaikka elämässä on niin paljon menetettävää, niin silti niin kauan kun tärkeät asiat (tai ainakin suuri osa niitä) säilyy, ei kuitenkaan ole mitään hätää. Sekin on kovin tärkeä asia muistaa elämässä ja siitä toisaalta kumpuaa sellainen turvallisuuden tunne, että elämä kantaa.

Osoita tukesi ja arvostuksesi!

Viime päivinä olen miettinyt, kuinka etenkin näkyvässä asemassa olevat saavat osakseen paljon arvostelua. Jotenkin usein käy niin, että helpommin tulee kerrottua (ihan tuntemattomien ihmistenkin), jos joku meni heistä pieleen tai jos jossain tilanteessa olisi pitänyt toimia toisin. Ja sitten kun joku asia meni hyvin, niin palautteen antaminen unohtuukin. Tämä siis ihan noin yleisesti ottaen ja ihan tavallisessa elämässä. Jotenkin ajatellaan, että jos joku on saavuttanut jotain ja hoitaa hommansa siinä asemassa hyvin, niin että kyllä hän itse ymmärtää oman arvonsa. Ja usein näin onkin ja se on hyvä asia. Mutta kuitenkin olen ollut havaitsevinani, että heillekin tekee hyvää aika ajoin kuulla, että he tekevät hyvää työtä.

Otan esimerkin työelämästä ja esimiehistä. He ovat helppo maalitaulu ja heitä voi syyttää suunnilleen kaikista epäonnistumisista. Esimies on epäreilu tai ei ole tukenut tarpeeksi. Tai on ajanut vain yrityksen etua eikä ole ottanut työntekijöitä huomioon ollenkaan. Toki jokainen esimies varmasti ymmärtää, että on ikään kuin aina framilla ja häneen kohdistuu paljon kritiikkiä, sekä asiatonta että asiallista. Mutta monessa organisaatiossa esimies voi jäädä aika yksin. Hänellä ei välttämättä ole ketään kelle voisi purkaa tilannetta. Hän ei ehkä halua rasittaa omaa esimiestään pikku murheillaan tai sitten hänen oma esimiehensä voi olla liian kiireinen ja poissaoleva antamaan esimiestyössä tarvittavaa tukea. Yllätys, yllätys, esimiehet ovat ihmisiä siinä missä muutkin. Heidän työllään on tietenkin iso merkitys alaisten viihtyvyyteen ja motivoitumiseen, mutta ei se aina ole pelkästään siitä kiinni. Moni muukin vaikuttaa asiaan, sekä positiivisesti että negatiivisesti.

Tämä sama koskee myös muita kuin esimiehiä, jotka nappasin esimerkiksi, koska heidän työkenttänsä on minulle tuttu ja siksi asia on helppo konkretisoida heidän avullaan. Mutta tukea tarvitsevia ihmisiä on ihan joka paikassa ja jokaisen ympärillä. Eikä tämä koske vain työelämää vaan kaikkea elämää. Katso ympärillesi ja mieti kenelle voisit tänään sanoa jonkun kannustavan sanan. Vaikka se tuntuisi itsestään selvyydeltä, niin on sen pukeminen sanoiksi silti tärkeää. Meistä ei kukaan saa liikaa kannustusta. Mieti hetki, kuinka monta kertaa olet itse muistanut sanoa lähelläsi oleville ihmisille, että he tekevät hyvää työtä ja että arvostat heidän antamaa panosta? Minä myönnän suoraan, että ihan liian harvoin. Tässä pitäisi petrata ja jos löytyy joku, jonka ei tarvitse, niin suuresti kunnioitan häntä.

Sanotaan, että olisi hyvä tehdä joku hyvä työ joka päivä. Se hyvä työ voi olla myös arvostuksen osoittaminen jollekulle, etenkin jos onnistuu löytämään sellaisen, jonka positiivinen palaute yllättää, on se tosi tehokas väline. Niin saajalle mutta etenkin antajalle. Useimmat meistä haluavat hyvää ja siksi toisten auttaminen ja tukeminen on niin palkitsevaa. Kannattaa kokeilla!

offer-hand-handful-of-help-respect-awe-attention

Photo credit: Foter.com

Yrittämättä ei kannata luovuttaa

Monia tuntemiani ihmisiä vaivaa epäonnistumisen pelko, toisin sanoen he jättävät tekemättä jotain haluamaansa siksi että etukäteen pelkäävät epäonnistuvansa. Luulen, että siinä on kyse epäonnistumiseen liittyvästä häpeästä ja sen välttelystä. Häpeä on kovin vahva ja epämukava tunne ja siksi sen välttely ohjaa monen käytöstä suhteettoman paljon. Mutta monta kertaa kukaan muu ei edes kiinnitä siihen epäonnistumiseen mitään huomiota. Häpeää siis pelätään liikaa ja osin myös aiheettomasti ja sen pelon annetaan ohjata elämää ihan liikaa.

Minun on vaikea ymmärtää, että luovutetaan yrittämättä. Jos siis on jotain mitä halutaan saada tai tapahtuvaksi, niin eikö silloin kannata edes yrittää? Eihän kaikki onnistu keneltäkään, joten jos epäonnistuu, niin ei ole mitään syytä vajota epätoivoon. Mielestäni on parempi vaan ajatella, että tällä kertaa en onnistunut, mutta ensi kerralla ehkä parempi onni. Yrittäminen on kuitenkin tärkeää. Se, ettei passiivisesti alistu odottamaan, että joku ojentaa valmiin saaliin kauniisti paketoituna lautasella. Minun kokemuksen mukaan nimittäin niin käy kovin harvoin jos koskaan. Paljon suurempi mahdollisuus on saavuttaa haluamansa, jos ottaa vastuun omiin käsiinsä ja tekee jotain sen eteen. Ja jos ei ensimmäisellä kerralla onnistu, niin sitten voi yrittää toisen kerran. Jos kiinnostus jossain vaiheessa lopahtaa, niin sitten vaan antaa asian olla ja suunnata mielenkiintonsa ja energiansa johonkin muuhun.

Tätä periaatetta olen koettanut opettaa myös lapsilleni. Olen teroittanut heille, että passiivisuus harvoin vie toivottuun lopputulokseen. Ja ennen kaikkea, että jos yrittää ja epäonnistuu, niin se on kuitenkin parempi kuin se että ei olisi edes yrittänyt.