Kuka kaipaa arvostusta?

Jotenkin ajatellaan, että jos joku on saavuttanut jotain ja hoitaa hommansa siinä asemassa hyvin, niin että kyllä hän itse ymmärtää oman arvonsa. Ja usein näin onkin ja se on tietenkin hyvä asia. Mutta olen ollut havaitsevinani, että heillekin tekee hyvää aika ajoin kuulla, että he tekevät hyvää työtä.

Otan esimerkin työelämästä ja esimiehistä. He ovat helppo maalitaulu ja heitä voi syyttää suunnilleen kaikista epäonnistumisista. Esimies on epäreilu tai ei ole tukenut tarpeeksi. Tai on ajanut vain yrityksen etua eikä ole ottanut työntekijöitä huomioon ollenkaan. Toki jokainen esimies varmasti ymmärtää, että on ikään kuin aina framilla ja häneen kohdistuu paljon kritiikkiä, sekä asiatonta että asiallista.

Monessa organisaatiossa esimies voi jäädä aika yksin. Hänellä ei välttämättä ole ketään kelle voisi purkaa tilannetta. Hän ei ehkä halua rasittaa omaa esimiestään pikku murheillaan tai sitten hänen oma esimiehensä voi olla liian kiireinen ja poissaoleva antamaan esimiestyössä tarvittavaa tukea.

Yllätys, yllätys, esimiehet ovat ihmisiä siinä missä muutkin! Heidän työllään on iso merkitys alaisten viihtyvyyteen ja motivoitumiseen, mutta ei se aina ole pelkästään siitä kiinni. Moni muukin vaikuttaa asiaan, sekä positiivisesti että negatiivisesti.

Arvostuksen tarve koskee myös muita kuin esimiehiä. Esimiehet nappasin tähän esimerkiksi, koska heidän työkenttänsä on minulle tuttu ja siksi asiaa on helppo konkretisoida heidän avullaan. Mutta tukea tarvitsevia ihmisiä on ihan joka paikassa ja jokaisen ympärillä. Eikä tämä koske vain työelämää vaan ihan kaikkea elämää.

Kehtoitan jokaista, katso ympärillesi ja mieti kenelle voisit tänään sanoa jonkun kannustavan sanan. Vaikka se tuntuisi itsestään selvyydeltä, niin on sen pukeminen sanoiksi silti tärkeää. Meistä ei kukaan saa liikaa kannustusta.

Mieti hetki, kuinka monta kertaa olet itse muistanut sanoa lähelläsi oleville ihmisille, että he tekevät hyvää työtä ja että arvostat heidän antamaa panosta? Minä myönnän suoraan, että ihan liian harvoin. Tässä pitäisi petrata ja jos löytyy joku, jonka ei tarvitse, niin suuresti kunnioitan häntä.

Sanotaan, että olisi hyvä tehdä joku hyvä työ joka päivä. Se hyvä työ voi olla myös arvostuksen osoittaminen jollekulle, etenkin jos onnistuu löytämään sellaisen, jonka positiivinen palaute yllättää, on se tosi tehokas väline. Niin saajalle mutta etenkin antajalle. Useimmat meistä haluavat hyvää ja siksi toisten auttaminen ja tukeminen on niin palkitsevaa. Kannattaa kokeilla!

people-enjoying-rock-concert-with-heartshape-hand-gesture

Photo credit: Foter.com

Tämän kirjoituksen olen julkaissut jo aikaisemmin toisessa mediassa, mutta koska aihe on mielestäni tärkeä, niin halusin julkaista sen uudelleen.

Mun on pakko twerkkaa…

…että saisin fyrkkaa. Tätä Antti Tuiskun biisiä on hauska lauleskella töihin ajaessa. Tänään mietin asiaa hieman toiselta kantilta.

Hesarissa oli juttu siitä, kuinka Tuusula maksaa kehitysvammaisten työtoiminnasta osallistujille (siis niille kehitysvammaisille) palkkaa 2 euroa päivältä ja mutta laskuttaa näitä samoja ihmisiä työtoiminnassa tarjotusta ruuasta 5 euroa per päivä. Eli loppujen lopuksi osallistuja maksaa 3 euroa siitä, että saa osallistua työtoimintaan.

Kuinka moni meistä ’normaaleista’ olisi valmis maksamaan työnteosta? Tuskin kovinkaan moni. Yleensähän oletetaan, että työstä pitää saada palkkaa; että menetettystä vapaa-ajasta (joka siis kulutetaan töissä) täytyy saada korvaus.

Palataan tähän ”mun on pakko twerkkaa, että saisin fyrkkaa”. Kiitollinen olen siitä, että pystyn ”twerkkaamaan”, kaikki ei pysty. Ei tänään eikä ehkä koskaan. Olen kiitollinen, että voin tehdä töitä ja elättämään sillä itseni ja perheenikin. Työnteko ja ennen kaikkea siihen liittyvä työkyky on etuoikeus.

Eihän tämä mikään uusi ajatus minulle ole, mutta ei siitä ihan joka päivä muista olla kiitollinen!

Linkki Hesarin juttuun: Päiväpalkka kaksi euroa ja ruokamaksu viitosen – Tuusula pani kehitysvammaiset maksamaan työnteosta

artist-working-in-clay

Photo credit: Foter.com

Voiko positiivisen palautteen rahastaa?

Ainakin voi yrittää, mutta kannattaako se?

Vuosia sitten esimieskurssilla yksi toinen osallistuja sanoi, että hän ei koskaan kehu (mies)alaisiaan, koska jos kehuu, niin sitten alainen välittömästi tai viimeistään seuraavassa kehityskeskustelussa pyytää kehumiseen vedoten palkankorotusta. Siis että kehumisen kohde ns. rahastaa saamansa positiivisen palautteen. Minulle näin ei ole (vielä) käynyt ja vaikka en sitä varsinaisesti pelkää, niin ymmärrän kyllä pointin. Vaikka palkankorotuspyyntöjen (sekä aiheellisten ja aiheettomien) käsitteleminen kuuluu normaaliin esimiestyöhön. Vaikka palkankorotuksia olisi hauska jakaa, niin aina se ei kuitenkaan ole mahdollista.

Itse en ole koskaan yrittänyt saada palkankorotusta (tai –tarkistusta) vedoten esimiehen positiiviseen palautteeseen. Vaikka palkankorotus olisikin kiva, niin mielestäni työnteko on mukavampaa, jos oma esimies välillä kehuu.

Tämä aihe on selvästi jäänyt minua mietityttämään, sekä esimiehenä että alaisena. Kiinnostaisi kuulla muiden ajatuksia ja/tai kokemuksia aiheesta. Oletko joskus pyytänyt palkankorotusta vedoten esimiehen positiiviseen palauttteeseen? Tai onko sinulta pyydetty palkankorotusta vedoten positiiviseen palautteeseen? Miten kävi, tuliko palkankorotus? Entä jatkuiko positiivinen palaute?

coins-on-white-surface

Photo credit: Foter.com

Miksi positiivinen palaute jää joskus antamatta?

Aina ansaittuakaan positiivista palautetta ei tule annettua. Syyt siihen vaihtelevat. Itselleni tuli mieleeni muutamia syitä, miksi olen joskus jättänyt positiivisen palautteen antamatta. Näin on käynyt, vaikka noin yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että ansaittu kehu kannattaa lausua ääneen.

Joskus otollinen tilanne antaa positiivista palautetta menee ohi, koska on itse niin keskittynyt tuomaan esiin jonkun pointin, että jättää reagoimatta johonkin, jotta oma pointti ei jäisi sanomatta. Siis ohittaa hyvän tilaisuuden, koska odottaa, että pääsisi itse jakamaan mielipiteitään. Inhimillistä, mutta silti vähän tyhmää. Etenkin sellaisissa tapauksissa, joissa se oma odottava ja myöhemmin julkituotu pointti ei ollutkaan niin briljantti.

Joskus voi yksinkertaisesti vain ujostuttaa sanoa jotain positiivista palautetta. Ja siksi se jää sanomatta. Näin käy itselleni etenkin ”tärkeiden” ja etenkin tunnettujen ihmisten kanssa. Muistan itse kerran kuunnelleeni Mikael Jungneria sijoittajaviestintätilaisuudessa ja tykänneeni kovasti yhdestä hänen käyttämästään vertauksesta, jolla hän konkretisoi ajatustaan viestinnästä. Tauolla, kahvin juonnin lomassa, olisi ollut oikein mainio tilaisuus käydä kiittämässä häntä hyvästä ja asiaa konkretisoivasta esimerkistä. Mutta minua ujostutti ja jätin tilaisuuden käyttämättä. Jälkeenpäin vähän harmitti. Mitä siinä olisi muka ollut menetettävää? Yksi ansaittu kehu olisi kerrottu ääneen ja kohde olisi voinut ilahtua aiheesta tai pahimmassa tapauksessa pitänyt minua lipevänä mielistelijänä. Mutta entä sitten, vaikka hän olisikin pitänyt minua mielistelijänä? Se tuskin olisi vaikuttanut omaan elämääni suurestikaan enää seuraavana päivänä.

Tietenkin joskus on käynyt myös niin, että joku on mielestäni ollut niin ärsyttävän täynnä itseään, että olen tarkoituksella jättänyt (ansaitukin) kehun sanomatta ääneen. Ihan vain sen takia, ettei tämä jo valmiiksi kovasti itseään korostava henkilö innostuisi vielä enempää. Ei kovin jaloa minulta, mutta mielestäni inhimillistä.

Muistuuko sinulle mieleen syitä, miksi itseltäsi on joskus positiivinen palaute jäänyt antamatta?

Business Scum

Photo credit: Libertinus via Foter.com / CC BY-SA