Taskupuhelu on mahdollisuus!

Eilen minulle kävi niin vanhanaikaisesti, että soitin taskupuhelun. Soitin siis vahingossa ja huomaamatta yhdelle vanhalle kaverilleni, jonka numero mulla on talletettuna osoitekirjaan. No, tämä minun kaveri ei päässyt juuri silloin vastaamaan (ja eihän siitä mitään hyötyä olisi ollutkaan, koska en minäkään olisi ollut langan päässä) ja soitti minulle sitten vähän ajan päästä takaisin. Olin silloin palaverissa, joten en vastannut, mutta huomasin puhelun kuitenkin.  Koska pidämme harvakseltaan yhteyttä, niin ajattelin, että hänellä on minulle jotain oikeaa asiaa ja siksi vähän harmitti, kun en pystynyt vastaamaan.  Laitoin viestiä, että olen varattu, mutta soitan myöhemmin takaisin.

Vähän ajan päästä soitinkin ja minulle selvisikin, että hän oli lähtenyt soittamaan takaisin, kun oli huomannut minun soittaneen aikaisemmi. Olin vähän hölmistynyt ja yllättynyt tästä tiedosta! No, siinä hetken naureskelimme minun aikaisemmalle taskupuhelulle, mutta sen jälkeen vaihtelimme kuulumisiamme noin yleisesti ottaen. Oli tosi kiva rupatella kuulumisista ihan muuten vain vaikkei mitään varsinaista asiaa kummallakaan meistä ollutkaan.

Illalla ennen nukkumaan menoa, kun kävin mielessäni läpi päivän tapahtumia, niin ajattelin, että tuo vähän yllättävä puhelu oli ehkä minulle se päivän paras tapatuma! Puhelu oli ilahduttanut ja piristänyt minua arjen keskellä. Jäin miettimään, että ehkä minun kannattaisi ottaa tavaksi soitella, jos ei nyt taskupuheluja, niin välillä ihan muuten vain sellaisille mukaville ihmisille, joihin ei  omaa saamattomuuttaan tule pidettyä säännöllisesti yhteyttä.

12643902303_5689d0c403_c

Photo by lennox_mcdough on Foter.com / CC BY-ND

Pidä kiinni unelmistasi

Unelmat ja tavoitteet ovat aina olleet minulle tärkeitä. Vaikka olisi ollut mikä tilanne, niin unelmistani en ole suostunut luopumaan. Osa unelmistani on toki vaihtunut matkanvarrella, joku mikä joskus on tuntunut tärkeältä päämäärältä, on saattanut myöhemmin jäädä vähempiarvoiseksi, mutta tilalle on aina tullut joku muu unelma. Niinhän se menee, ikä ja elämäntilanne vaikuttavat unelmiin, asia mikä tuntui kaksikymppisenä tavoittelemisen arvoisena ei ehkä sitä enää ole tässä iässä.

Ajattelen, että ihmisellä, ainakin minulla, on syytä olla monenlaisia unelmia. Sanotaan, että unelma muuttuu tavoitteeksi, kun sen toteuttamiseksi on suunnitelma. Määrittely kysymys onko kyse unelmasta vai tavoitteesta. Niin tai näin, niin minulla on sekä lähiajan tavoitteita, joihin minulla on mietittynä askelmerkit ja sitten tarvitsen myös sellaisia kaukaisempia tavoitteita, unelmia, joita kohti kuljen. En välttämättä aina niin määrätietoisesti mutta enemmän siten, että pidän ne mielessäni ja pyrin tekemään asioita, jotka myöhemmin edesauttavat tai jopa mahdollistavat näiden unelmien toteutumisen sitten kun niiden aika tulee. Kantavana ajatuksena on, että kun tilaisuus aukeaa mahdollisuus toteuttaa kaukaisemmalta tuntuva unelma, niin olen valmis taidoiltani tarttumaan siihen eikä silloin tarvitse jossitella, että olisinpa tehnyt jotain toisin matkan varrella.

Kun aloitin melontaharrastuksen, niin aika pian mieleeni tuli ajatus, että haluaisin joskus meloa ’maailman merillä’. Elämäntilanteeni oli vuosia sellainen, että minulla ei ollut mahdollisuutta sännätä toteuttamaan tätä unelmaani. Toteutin sitä kuitenkin pala kerrallaan vuosien ajan. Kävin melontakursseilla opettelemassa parempaa tekniikkaa ja pelastautumistaitoja ajatuksella, että sitten kun elämäntilanteeni sallii minun lähteä melomaan ’maailman merille’ niin olen valmis siihen. Näinä vuosina löysin hyviä melontakouluttajia ja ennen kaikkea melontaoppaan, jonka osaamiseen luotin niin paljon, että uskalsin lähteä matkaan. Olen julkaissut jutun reissusta toisella blogialustalla ja voit lukea sitä lisää täältä: http://www.lily.fi/blogit/sinisilmainen-blondi?tag=45

helgeland_melontaa_vuoristossa

Minä havaitsin jo nuorena, että olen enemmän ’matkalla olija’ kuin tavoitteeseen pääsijä. Minulle on tärkeämpää kulkea kohti tavoitetta ja tehdä asioita sen saavuttamiseksi kuin itse tavoitteeseen pääseminen. Onhan se tietysti kiva fiilis olla siellä, mihin halusin päästä, mutta yleensä silloin minulla on jo mielessä joku uusi juttu ja tärkeämmältä tuntuu kulkea sitä seuraavaa tavoitetta kohti.

 

 

Äitienpäiväahdistus

Äitienpäivä lähestyy. Ahdistaa. Pitäisi leipoa kakku. Eilen kuuntelin huvittuneena miten tyttäreni yritti saada miestäni auttamaan äitienpäiväkakun leipomisessa. Luulisin, että tyttäreni yritti saada miestäni mukaan kakunleipomiseen siksi, että tyttäreni tietää, että en pidä leipomisesta. Jos ei olisi allergioita, en varmaan leipoisi koskaan vaan ostaisin kaiken valmiina. Mutta kananmunattomia kakkuja on vähän hankala löytää valmiina. Eli leivoin silloin kun on ’pakko’ eli syntymäpäiviksi, isänpäiväksi ja sitten äitienpäiväksi. Koska tyttäreni ei saanut miestäni mukaan kakunleipomiseen, tarjouduin leipomaan sen kakun yhdessä tyttäreni kanssa. Ajattelin, että eihän se nyt niin paha, minusta on mukava puuhailla kaikenlaista yhdessä tyttäreni kanssa.

Kaupassa leipomistarvikkeita kärryyn kerätessä tunsin kalvavaa ahdistuksen tunnetta. Vaikka en nauti leipomisesta ja siis välttelen sitä, niin ymmärsin, että eihän se kakunleipominen ole se, mikä minua ahdistaa. Minua ahdistaa äitienpäivä. Vaikka olen äiti. Tai siis juuri siksi. Koen epäonnistuneeni siinä missä eniten halusin onnistua. Äitinä olossa.

Yritin kovasti olla hyvä äiti. Tai edes siedettävä. Mutta eräänä päivänä oli pakko katsoa tosiasioita silmiin ja myöntää, että en pärjännyt poikani kanssa. Että hänen olisi parempi asua jossain muualla kuin kotona.

Poikani syntyi ns. terveenä, yhdeksän pisteen lapsena, mutta varsin pian huomattiin, että hän ei kehity normaalisti. Tuli tutkimuksia ja tuli diagnooseja. Aivojen rakennepoikkeamia, kehitysvammaisuus ja autismia. Poikani oli oikeastaan ensimmäinen kehitysvammainen ihminen, jonka kanssa olin isommassa määrässä tekemisissä. Vuosien varrella olen oppinut hyväksymään poikani kehitysvammaisuuden, se ei ole ongelma.  Mutta poikani aggressiivisuuden kanssa en ole edelleenkään sinut. Poikani toi vuosien varrella väkivallan näkyväksi ja tuntuvaksi meillä kotona. En tottunut siihen koskaan. Yritin kyllä, asenteella, kärsivällisyydellä, sisulla, milloin milläkin, mutta ei auttanut. Aggressiivinen käytös ahdistaa ja häiritsee minua edelleen. Ja lopulta se teki mahdottomaksi poikani asumisen kotona.

Vaikka en joka päivä aktiivisesti ajattelekaan asiaa, niin tiedostan, että äitiydessä epäonnistuminen ahdistaa minua joka päivä. Äitienpäivä konkretisoi asian, mutta ei varsinaisesti synnytä ahdistusta. Minua ahdistaa, äitienpäivänä ja kaikkina muinakin päivänä se, että minusta ei ollut pitämään huolta pojastani. Siitä jota niin kovasti toivoin ja jonka syntymästä olin niin kovin onnellinen. Empaattiset ihmiset lohduttavat minua sanomalla, että ei kukaan olisi pärjännyt. En usko, että se on totta. Joku olisi varmasti pärjännyt. Olisi osannut toimia paremmin tai hänellä olisi ollut suurempi sietokyky tai jotain. Mutta oikeastaan minulle ei ole juurikaan väliä sillä olisiko joku toinen pärjännyt vai ei. Tietysti on kilttiä lohduttaa minua ja kertoa, että en minä ollut sen huonompi kuin muutkaan vaikka kaikki meni näin. Olen toki kovin kiitollinen tällaisista ystävistä. Mutta ei muiden pärjäämisellä ole niin suurta merkitystä minulle, minä taisin aina olla niitä, jotka keskittyvät omaan tekemiseen. Niin hyvässä kuin pahassa. Ei minua ahdista se, että pelkäisin muiden tuomitsevan minut siksi, että en pärjännyt poikani kanssa. Minua ahdistaa omat ajatukseni. Minua ahdistaa, koska minun itseni mielestä minun olisi pitänyt pärjätä poikani kanssa paremmin.

cupcakes

Tämän kirjoituksen olen julkaissut aikaisemmin toisella  blogialustalla, mutta koska se kuvaa tunteitani edelleen tänäkin äitienpäivänä, niin julkaisen sen täällä uudestaan.

Haluatko nauttia matkasta?

Viime aikoina olen ollut tekemisissä useankin ihmisen kanssa, jotka ovat olleet kovin väsyneitä. Osa on kertonut olevansa tosi väsynyt ja osasta on nähnyt väsymyksen jo päälle. Kaikille heistä minun on tehnyt mieli sanoa, että hyvä ihminen, pidä itsestäsi parempaa huolta. Riippuen suhteestamme olen joko sanonut sen tai sitten vaiennut. Lähinnä kai sanomattomuudessa on ollut kyse siitä, että en ole halunnut tyrkyttää hyvää tahtovia neuvojani. Jos kyse on ollut ystävästäni, niin sitten olen sanonutkin, että nyt sinulla kyllä mättää joku. Ystävät kyllä ymmärtävät, että olen huolissani ja haluan heidän parastaan.

Itse uskon, ehkä omasta kokemuksestani, että ihminen ei voi voida hyvin, jos hän ei pidä itsestään huolta. Voidakseen hyvin täytyy nukkua, syödä kunnolla ja liikkua jonkin verran. Näistä perusasioista huolehtiminen joka päivä on itsestään huolehtimista ja ne mahdollistavat oman hyvän olon.

428170169_371aaffff4_o

Photo by MISS♥T on Foter.com / CC BY-NC-ND

Täytyy liikkua sen verran, että keho voi hyvin. Liikkua voi itselleen mieleisellä tavalla, kunhan liikkuu jotenkin. Itse suosin luonnossa liikkumista, pieni kävely lähimetsässä virkistää minun mieltä ja saa ajatukseksi juoksemaan paremmin. Eikä vaadi aikaa kuin hetken.

Hyvä ruoka on myös tärkeää. Ei tarvitse syödä superterveellisesti, mutta jos huolehtii, että keho saa ruokaa säännöllisesti niin sen huomaa omassa olossa. Jos aterian kuittaa karkkipussilla tai viinerillä, niin ainakaan itselläni harvoin on hyvä olo enää kahden tunnin päästä. Syön kyllä itsekin herkkuja, niiden kieltämisestä kokonaan ei ole tässä kyse. Herkkuja voi syödä (ainakin kohtuullisesti) kunhan on ensin huolehtinut, että keho saa myös kunnollista polttoainetta.

Kolmas perusasia on nukkuminen. Olen huomannut, että nukkuminen on monen kompastuskivi. Elämänmeno nykymaailmassa on sellaista, että itse kullekin (minullekin) tulee helposti kiusaus pihistää lisää aikaa tinkimällä nukkumisesta. Mutta en suosittele sitä. Kaikki eläimetkin nukkuvat, joten siitä voi mielestäni päätellä, että nukkuminen on myös ihmiselle välttämätöntä. Lisäksi olen nähnyt tilastoja, joiden mukaan huippu-urheilijat nukkuvat varsin pitkiä yöunia. Siitä olen päätellyt, että yöunien riittävällä pituudella ja huippusuorituksilla on jotain tekemistä keskenään.

Olen itse aamuihminen, jota illalla jo väsyttää, joten iltakukkumiseen sorrun harvoin, mutta yöheräilyyn sitäkin useammin. Jos olen stressaantunut, niin stressi tulee uniini. Tai siis saa yöunen kaikkoamaan keskellä yötä tai vähintään aamuyön tunteina. Aina en onnistu välttämään stressiä, mutta yritän kuitenkin huolehtia nukkumisestani ja antamaan hyvälle yöunelle mahdollisuuden. En juo kahvia enkä tee sykettä rajusti nostavia liikuntajuttuja illalla. Näin siis siksi, että olen huomannut näiden häiritsevän yöuntani. Nämä ovat siis itselleni sopivia keinoja, jollekin toiselle sopii toiset keinot, omat keinot kukin löytää parhaiten kokeilemalla.

Toki olen itsekin ollut tilanteissa, että jostain näistä kolmesta perusasiasta (nukkuminen, syöminen ja liikunta) on tullut tingittyä. Muka kiireeseen tai muuhun elämäntilanteeseen vedoten. Tunnustan, näin on käynyt useastikin. Mutta en muista, että itseni laiminlyönnistä olisi koskaan seurannut mitään suurta hyvää. Päinvastoin lopulta olen ollut niin väsynyt tai oma olo on ollut niin huono, että kaikki energia on mennyt itsensä koossa pitämiseen ja paremman elämän tavoittelu on jäänyt toissijaiseksi.

Mutta vaikka en aina ja kaikissa tilanteissa onnistuisikaan huolehtimaan näistä niin sanotuista perusasioita, niin pyrin huolehtimaan niistä tavoiteasetannan avulla. Riittävä lepo, kunnollinen syöminen ja kohtuullinen liikkuminen ovat minulla pysyviä lyhyen aikavälin tavoitteita. Olen huomannut, että kun tietoisesti asetan ne tavoitteeksi joka päivä, niin lopputulos on parempi kuin, että olettaisin niiden hoituvan itsestään. Tavoitteiden eteen tulee tehtyä edes jotain, vaikka täydellisyyteen ei pääsisikään. Sallin itselleni epätäydellisyyttä ja pidän mielessäni, että vähänkin on parempi kuin ei mitään.

Olen nimittäin huomannut, että arkipäivästä ja elämän matkasta nauttiminen on paljon vaikeampaa, jos perusasiat eivät ole kunnossa. Ilman nukkumista, kunnollista syömistä ja liikuntaa elämänilo katoaa helposti huonoon oloon ja matkanteko muuttuu puurtamiseksi. Hyvästäkin suorituksesta voi jäädä käteen vai väsynyt olo ja onnistumisen ilo tunteena laimenee. Kukapa meistä ei haluaisi nauttia matkasta!

419446354_3faadc5322_o

Photo by serenithyme on Foter.com / CC BY-NC