Eilen minulle kävi niin vanhanaikaisesti, että soitin taskupuhelun. Soitin siis vahingossa ja huomaamatta yhdelle vanhalle kaverilleni, jonka numero mulla on talletettuna osoitekirjaan. No, tämä minun kaveri ei päässyt juuri silloin vastaamaan (ja eihän siitä mitään hyötyä olisi ollutkaan, koska en minäkään olisi ollut langan päässä) ja soitti minulle sitten vähän ajan päästä takaisin. Olin silloin palaverissa, joten en vastannut, mutta huomasin puhelun kuitenkin. Koska pidämme harvakseltaan yhteyttä, niin ajattelin, että hänellä on minulle jotain oikeaa asiaa ja siksi vähän harmitti, kun en pystynyt vastaamaan. Laitoin viestiä, että olen varattu, mutta soitan myöhemmin takaisin.
Vähän ajan päästä soitinkin ja minulle selvisikin, että hän oli lähtenyt soittamaan takaisin, kun oli huomannut minun soittaneen aikaisemmi. Olin vähän hölmistynyt ja yllättynyt tästä tiedosta! No, siinä hetken naureskelimme minun aikaisemmalle taskupuhelulle, mutta sen jälkeen vaihtelimme kuulumisiamme noin yleisesti ottaen. Oli tosi kiva rupatella kuulumisista ihan muuten vain vaikkei mitään varsinaista asiaa kummallakaan meistä ollutkaan.
Illalla ennen nukkumaan menoa, kun kävin mielessäni läpi päivän tapahtumia, niin ajattelin, että tuo vähän yllättävä puhelu oli ehkä minulle se päivän paras tapatuma! Puhelu oli ilahduttanut ja piristänyt minua arjen keskellä. Jäin miettimään, että ehkä minun kannattaisi ottaa tavaksi soitella, jos ei nyt taskupuheluja, niin välillä ihan muuten vain sellaisille mukaville ihmisille, joihin ei omaa saamattomuuttaan tule pidettyä säännöllisesti yhteyttä.
Photo by lennox_mcdough on Foter.com / CC BY-ND
SINISILMÄINEN BLONDI 