Tänään on taas yksi minun vuosittaisista kohokohdista. Ystäväpariskunnan halloween henkiset pippalot. Olen käynyt niissä jo lähes kymmenen vuotta. Nämä kuluneet kymmenen vuotta ovat olleet ehkä elämäni raskainta tai ainakin työläintä aikaa. Tuolle ajalle osuu hankalat vuodet kuopuksen kanssa. Kuopukseni on puhumaton kehitysvammainen ja autistinen poika, jolla on ollut runsaasti, luultavasti eri syistä johtuvia, käytöshäiriöitä. Vaikka olen pojan äiti, niin en koskaan tottunut tai oppinut elämään tyynesti poikani käytösongelmien kanssa. Koin ja koen edelleen aggressiivisen käytöksen ongelmaksi.
Noin kymmenen vuotta sitten olimme ystäväpariskunnan vaimon kanssa tekemisissä toisen lapseni koulun vanhempainkerhoon liittyen. Olin yllättynyt, kun sain ensimmäisen kerran kutsun heidän järjestämiin halloween-kutsuihin. Ajattelin, että minut oli kutsuttu vahingossa. Mietin, kuinka siihen suhtautuisin. Siihen aikaan elämäni oli kaikkea muuta kuin juhlista toiseen pörräämistä, joten päätin (ehkä itsekkäästi), että vahinko tai ei, niin ei ole minun virhe, joten menen paikalle.
Minä rakastin noita juhlia. Rakastin sitä tunnelmaa minkä he onnistuivat luomaan omalla olemuksellaan ja kutsumalla paikalle erilaisia ihmisiä. Pippalot olivat kaukana ns. pönötysjuhlista, joissa jokainen kehuu itseään ja tuo esille omaa erinomaisuuttaan. Vaikka eipä silti, mukana siellä oli montakin tyyppiä, joiden ansiot olisivat sellaiseen riittäneet.
Vuosien varrella olen käynyt noissa vuosittain toistuvissa juhlissa lähes joka vuosi. Ja edelleen ilahdun kovasti, kun kutsu kolahtaa kohdalle. Taas on jotain, mitä odottaa harmaan syksyn keskellä. Odotan kovasti niitä keskusteluja, joita siellä käydään. Vaikka paikalla on minulle uusia ihmisiä, niin aina on tunne, että solahtaa kivasti sekaan eikä kukaan sulje keskustelujen ulkopuolelle.
Photo by Mourner on Foter.com / CC BY-NC
Tänään mietin, mikä merkitys näillä juhlilla on ollut minulle vuosien varrella. Voin sanoa, että iso! Aikana, jona erityisvanhemmuus painoi päälle kaikella voimalla ja jona väsymys oli minulle se tutuin tunne, nuo juhlat irrottivat minut hetkeksi raskaaksi kokemastani arjesta. Meni vuosia, että sosiaalinen elämäni koostui lähes pelkästään noista halloween-juhlista, Leijonaemojen tapahtumista ja vuosittaisesta entisten työkavereiden kokoontumisesta. Siksi niistä kaikista muodostui minulle tärkeitä tapahtumia. Tuntui, että erityisesti nuo juhlat olivat minun kosketuspinta ns. tavalliseen elämään. Vaikka Leijonaemojen tilaisuudet olivat minulle vertaistuen kannalta korvaamattomia, niin ne olivat kuitenkin vahvasti erityislapsen vanhemmuuteen painottuvia tapaamisia.
Vuosia meitä varmaan pidettiin vähän (tai paljon) hankalina tuttavuuksina. Lapsilla oli allergioiden vuoksi rajoituksia syömisen suhteen ja lisäksi kuopuksen käytösongelmat tekivät sosiaalisesta elämästä hankalaa. Huomasin, niin kuin moni muukin erityislapsen vanhempi, että tuttavat kaikkosivat elämästämme ja elimme varsin eristäytynyttä elämää pääosin kotioloissa pysyen. En toki tarkoita, että muiden olisi pitänyt ottaa meidän tilannetta paremmin huomioon, ymmärrän hyvin miksi jäimme niin yksin, mutta pahalta se tuntui joka tapauksessa.
Nykyisin on trendikästä siivota elämästään kaikki hankalat tuttavuudet pois. Ei siinä sinänsä mitään pahaa ole, mutta siinä, niin kuin monissa muissakin asioissa on sekä voittajia että häviäjiä. Itse ajattelen, että ne poissiivotut ovat prosessissa häviäjiä. Etenkin silloin, jos heillä on vain ohut sosiaalinen verkosto tukenaan.
Ystävillä ja sosiaalisella elämällä on iso merkitys ihmisen hyvinvointiin. Arvosta kovasti kaikkia niitä ihmisiä, jotka sitkeästi pysyivät elämässämme noina meidän hankalina vuosina. Pysyivät vaikka olimme hankalaa seuraa. Minua itseänikin ahdisti, jos joku kysyi kuulumisia. Ei meille niin hyvää kuulunut ja iloinen seurallisuus ja kepeys tuntuivat hankalalta olotilalta. Tavakseni muodostui ohittaa kysymys kuulumisista ja tarttua johonkin muuhun kysyjän mainitsemaan seikkaan tai muuten ajankohtaiseen asiaan. Ei huvittanut vasta rehellisesti ja toisaalta väärän kuvan antaminenkin ahdisti.
Nykyisin, kun kuopukseni asuu muualla, olen siirtynyt toisenlaiseen vaiheeseen elämässäni. Minun vuosien väsymys on vihdoin helpottanut ja huomaan, että väsymyksen poistuessa sosiaalisuuteni on palaamassa. Nykyisin on kovin helppoa nauraa kepeästi ja nauttia elämästä, tunnen taas olevani oman elämäni herra (tai siis rouva). Arvostan niitä ihmisiä, jotka eivät kääntäneet meille selkäänsä hankalien vuosien aikana vaan pitivät yhteyttä ja pyysivät meitä mukaan kerta toisensa jälkeen. Niillä ihmisillä on ollut iso merkitys elämässäni ja jaksamisessani. Toivon, että voin joskus antaa heille takaisin edes osan siitä sosiaalisesta hyväksynnästä, jota he meille osoittivat silloin kun kaikki ei mennyt meillä ns. putkeen.
Photo by TMAB2003 on Foter.com / CC BY-ND
SINISILMÄINEN BLONDI 