Yksinäinen kaveri kiittää!

Tänään on taas yksi minun vuosittaisista kohokohdista. Ystäväpariskunnan halloween henkiset pippalot. Olen käynyt niissä jo lähes kymmenen vuotta. Nämä kuluneet kymmenen vuotta ovat olleet ehkä elämäni raskainta tai ainakin työläintä aikaa. Tuolle ajalle osuu hankalat vuodet kuopuksen kanssa. Kuopukseni on puhumaton kehitysvammainen ja autistinen poika, jolla on ollut runsaasti, luultavasti eri syistä johtuvia, käytöshäiriöitä. Vaikka olen pojan äiti, niin en koskaan tottunut tai oppinut elämään tyynesti poikani käytösongelmien kanssa. Koin ja koen edelleen aggressiivisen käytöksen ongelmaksi.

Noin kymmenen vuotta sitten olimme ystäväpariskunnan vaimon kanssa tekemisissä toisen lapseni koulun vanhempainkerhoon liittyen. Olin yllättynyt, kun sain ensimmäisen kerran kutsun heidän järjestämiin halloween-kutsuihin. Ajattelin, että minut oli kutsuttu vahingossa. Mietin, kuinka siihen suhtautuisin. Siihen aikaan elämäni oli kaikkea muuta kuin juhlista toiseen pörräämistä, joten päätin (ehkä itsekkäästi), että vahinko tai ei, niin ei ole minun virhe, joten menen paikalle.

Minä rakastin noita juhlia. Rakastin sitä tunnelmaa minkä he onnistuivat luomaan omalla olemuksellaan ja kutsumalla paikalle erilaisia ihmisiä. Pippalot olivat kaukana ns. pönötysjuhlista, joissa jokainen kehuu itseään ja tuo esille omaa erinomaisuuttaan. Vaikka eipä silti, mukana siellä oli montakin tyyppiä, joiden ansiot olisivat sellaiseen riittäneet.

Vuosien varrella olen käynyt noissa vuosittain toistuvissa juhlissa lähes joka vuosi. Ja edelleen ilahdun kovasti, kun kutsu kolahtaa kohdalle. Taas on jotain, mitä odottaa harmaan syksyn keskellä. Odotan kovasti niitä keskusteluja, joita siellä käydään. Vaikka paikalla on minulle uusia ihmisiä, niin aina on tunne, että solahtaa kivasti sekaan eikä kukaan sulje keskustelujen ulkopuolelle.

d (3)

Photo by Mourner on Foter.com / CC BY-NC

Tänään mietin, mikä merkitys näillä juhlilla on ollut minulle vuosien varrella. Voin sanoa, että iso! Aikana, jona erityisvanhemmuus painoi päälle kaikella voimalla ja jona väsymys oli minulle se tutuin tunne, nuo juhlat irrottivat minut hetkeksi raskaaksi kokemastani arjesta. Meni vuosia, että sosiaalinen elämäni koostui lähes pelkästään noista halloween-juhlista, Leijonaemojen tapahtumista ja vuosittaisesta entisten työkavereiden kokoontumisesta. Siksi niistä kaikista muodostui minulle tärkeitä tapahtumia. Tuntui, että erityisesti nuo juhlat olivat minun kosketuspinta ns. tavalliseen elämään. Vaikka Leijonaemojen tilaisuudet olivat minulle vertaistuen kannalta korvaamattomia, niin ne olivat kuitenkin vahvasti erityislapsen vanhemmuuteen painottuvia tapaamisia.

Vuosia meitä varmaan pidettiin vähän (tai paljon) hankalina tuttavuuksina. Lapsilla oli allergioiden vuoksi rajoituksia syömisen suhteen ja lisäksi kuopuksen käytösongelmat tekivät sosiaalisesta elämästä hankalaa. Huomasin, niin kuin moni muukin erityislapsen vanhempi, että tuttavat kaikkosivat elämästämme ja elimme varsin eristäytynyttä elämää pääosin kotioloissa pysyen. En toki tarkoita, että muiden olisi pitänyt ottaa meidän tilannetta paremmin huomioon, ymmärrän hyvin miksi jäimme niin yksin, mutta pahalta se tuntui joka tapauksessa.

Nykyisin on trendikästä siivota elämästään kaikki hankalat tuttavuudet pois. Ei siinä sinänsä mitään pahaa ole, mutta siinä, niin kuin monissa muissakin asioissa on sekä voittajia että häviäjiä. Itse ajattelen, että ne poissiivotut ovat prosessissa häviäjiä. Etenkin silloin, jos heillä on vain ohut sosiaalinen verkosto tukenaan.

Ystävillä ja sosiaalisella elämällä on iso merkitys ihmisen hyvinvointiin. Arvosta kovasti kaikkia niitä ihmisiä, jotka sitkeästi pysyivät elämässämme noina meidän hankalina vuosina. Pysyivät vaikka olimme hankalaa seuraa. Minua itseänikin ahdisti, jos joku kysyi kuulumisia. Ei meille niin hyvää kuulunut ja iloinen seurallisuus ja kepeys tuntuivat hankalalta olotilalta. Tavakseni muodostui ohittaa kysymys kuulumisista ja tarttua johonkin muuhun kysyjän mainitsemaan seikkaan tai muuten ajankohtaiseen asiaan. Ei huvittanut vasta rehellisesti ja toisaalta väärän kuvan antaminenkin ahdisti.

Nykyisin, kun kuopukseni asuu muualla, olen siirtynyt toisenlaiseen vaiheeseen elämässäni. Minun vuosien väsymys on vihdoin helpottanut ja huomaan, että väsymyksen poistuessa sosiaalisuuteni on palaamassa. Nykyisin on kovin helppoa nauraa kepeästi ja nauttia elämästä, tunnen taas olevani oman elämäni herra (tai siis rouva). Arvostan niitä ihmisiä, jotka eivät kääntäneet meille selkäänsä hankalien vuosien aikana vaan pitivät yhteyttä ja pyysivät meitä mukaan kerta toisensa jälkeen. Niillä ihmisillä on ollut iso merkitys elämässäni ja jaksamisessani. Toivon, että voin joskus antaa heille takaisin edes osan siitä sosiaalisesta hyväksynnästä, jota he meille osoittivat silloin kun kaikki ei mennyt meillä ns. putkeen.

d (7)

Photo by TMAB2003 on Foter.com / CC BY-ND

Eväitä onnistuneeseen kohtaamiseen

Kohtaaminen voi mennä vikaan jo heti alkumetreillä. Kun paikalle tulee uusi henkilö ja jos hänen saapumistaan ei huomioida mitenkään, paikalle tulija tuskin tuntee oloaan hyväksi. Hiljattain minulle kävi näin, kun liityin pöytäseurueeseen, jossa kaikki muut olivat minulle hyvinkin tuttuja henkilöitä. Meneillään oli (ilmeisesti) mielenkiintoinen keskustelu. Keskustelu oli niin mielenkiintoinen, ettei kukaan pöytäseurueessa kerennyt noteeraamaan saapumistani mitenkään. Tuli vähän ontto olo, mutta en kehdannut kuitenkaan osoittaa mieltäni ja poistua paikalta.

Ehkä siksi en poistunut paikalta, että en halunnut kuitenkaan loukata muita, tosin en ollut varma olisiko poistumistani edes huomattu. Ymmärsin toki, että meneillään ollut keskustelu oli osallistujista niin mielenkiintoinen, että he eivät malttaneet herpaantua siitä edes hetkeksi. Tilanne korjaantui vähän myöhemmin, kun minut otettiin mukaan keskusteluun, mutta itsekseni jäin miettimään tilannetta ja etenkin sitä miltä se minusta tuntui. Olisiko sen keskustelun punainen lanka kadonnut, jos minun saapumiseni paikalle olisi jotenkin noteerattu? Edes nyökkäämäll? Olisiko silloin joltain jäänyt sanomatta joku kielenpäällä ollut tärkeä pointti?

Jos kohtaamisen ensihetket sujuvat joko hyvin tai huonosti, niin on hyvä muistaa, että koko tilanne ei vielä ole siinä. Aloitusta ehkä vielä tärkeämpää kohtaamisen kannalta on jatko. Maltetaanko kuunnella vai keskitytäänkö omaan itseensä? Jos maltetaan kuunnella, niin onko kuunteleminen näennäistä vai todellista? Olen joskus itsekin syyllistynyt kuuntelemaan siten, että samalla mietin, miten vastaan kuulemaani. Tämä on vähän typerää. Tiedän nimittäin oikein hyvin, että en pysty tekemää tai ajattelemaan kovin montaa asiaa kerrallaan. Eli parempi olisi vain keskittyä kuuntelemaan ja korkeintaan miettiä samalla ymmärtääkö puhujan pointin oikein ja miettiä sitä omaa reaktiotaan vasta vähän myöhemmin.

Usein kuulee väitettävän, että kiire estää aidon kohtaamisen. Todellisuudessa kiire kuitenkin estää kuuntelemista todella harvoin. Muistan kuulleeni, että keskimäärin ihmiseltä vie noin 20 sekuntia kertoa asiansa. Siitä voinee päätellä, että jos toisen kuuntelemiseen irrottaa omasta ajastaan yhden minuutin, niin asia tulee jo selväksi. Jos oma aikataulu on tiukka, niin sen minuutin jälkeen voi pyytää toiselta, että palataan asiaan hieman myöhemmin paremmalla ajalla. Silloin on tärkeää myös oma-aloitteisesti palata siihen asiaan, se on jatko-osa siihen kohtaamiseen ja sen synnyttämään tunnereaktioon.

Etenkin hankalissa tilanteissa kohtaamisen merkitys korostuu. Moni ristiriitatilanne eskaloituu konfliktiksi nimenomaan huonosti sujuneen kohtaamisen takia. Kohtaamisella tai kohtaamattomuudella on iso osa siinä, miten vastapuoli kokee tilanteen: syntyy käsitys siitä, onko ne asiat vai ihmiset, jotka riitelevät.

Itselleni ehkä tärkein ohjenuora muiden kohtaamisessa on ollut ”it’s not about you” eli mielestäni hyvä kohtaaminen lähtee siitä, että keskittyy toiseen eikä itseensä. Oman näkymisensä ja pätemisentarpeensa voi työntää hetkeksi taka-alalle ja keskittyä toisen kokemukseen ja näkyväksi tekemiseen.

colleagues-having-business-meeting-in-coffee-bar

Photo on Foter.com

Toivo on pahinta?

Minulla on kehitysvammainen ja autistinen poika. Hänen olemassaolonsa ja vaikeutensa on tuonut elämääni paljon asioita, joita tuskin muuten olisin kokenut. Osa niistä on hyviä ja osa taas ei-niin-hyviä. Poikani ansiosta olen miettinyt ihmisyyttä ja sitä, mistä se muodostuu. Kantavana ajatuksena on ollut, että minun poikani on ihan yhtä paljon ihminen kuin minä tai kuka muu tahansa.

Poikani ei osaa puhua. Ajatuksia ja asiaa hänellä kyllä on. Muistan, kuinka hänen ollessa pieni vuosia ajattelin ja toivoin, että kyllä se puhe sieltä vielä tulee. Toivoin puhetta eniten ehkä siksi, että ajattelin, että sitten saan paremman ikkunan hänen maailmaansa. Ymmärtäisin paremmin hänen ajatuksiaan ja tapaansa katsoa maailmaa, kun hän pystyisi sanottamaan sitä minulle. No, sitä päivää ei koskaan tullut. Ei tullut, vaikka vuosia sitä toivoin ja vaikka vuosia teimme töitä puheen kehityksen eteen.

Muistan, että jossain vaiheessa, kun poikani oli jo kouluikäinen, minun mieleeni alkoi hiipimään ajatus, että ikää alkaa olla jo aika paljon ja puhe tai siis puhumattomuus vain junnaa paikallaan. Tuli päivä, jona puheterapia lopetettiin hyödyttömänä. Se oli vaikea paikka minulle. Arkeani se toki helpotti, että enää ei tarvinnut huolehtia pojan puheterapiasta, Kela-kuvioista ja pojan matkoista puheterapiaan työpäivän aikana. Se tietenkin tavallaan helpotti arkeani. Mutta sen tosiasian, että sitä puhetta pojalleni tuskin koskaan tulee, hyväksyminen oli minulle vaikeaa. Muistan, että silloin ajattelin, että toivosta luopuminen on pahinta.

child-boy-one-person-grief-disappointment-hope

Photo on Foter.com

Vähän samanlainen, että toivosta luopuminen on pahinta, fiilis minulle tuli tänä syksynä, kun poikani ei sopeutunut uuteen kouluun. Koko koulu-uransa poikani on ollut erityisopetuksessa ja matkan varrella erilaisia, erityisesti käyttäytymiseen liittyviä ongelmia on ollut. Pari viimeistä peruskouluvuotta meni kuitenkin mielestäni jopa hyvin. Koulussa pärjäsivät hänen kanssaan eikä ollut suurempia ongelmia ollut.

Olin riemuissani, kun poikani pääsi jatko-opintoihin erityiskouluun. Innoissani hurrasin ja hehkutin asiaa vähän siellä sun täällä. Syksyllä koulun alettua, paluu todellisuuteen alkoi. Hänelle tuli ongelmia koulussa jo heti ensi päivistä lähtien. Pidettiin palaveri, ilokseni siellä kaikki olivat toiveikkaita ja mietittiin hyvässä hengessä yhdessä keinoja, millä koulu saataisiin sujumaan. Meni pari viikkoa lisää, ja tuli uusia ongelmia. Ja uusi palaveri. Se ei sitten enää mennytkään niin hyvässä hengessä. Kyse oli (mielestäni) varsin pitkälle etukäteen käsikirjoitetusta palaverista, jossa ei niin hirveästi ollut merkitystä mitä me vanhemmat sanoimme. Koulu oli halukas heittämään hanskat tiskiin ja heidän mielestään poikani pitäisi siirtää jonnekin muualle (lue: jonkun muun ongelmaksi).

Ongelma vain oli, että sopivan paikan löytäminen on aika vaikeaa. Kyseessä oli ymmärtääkseni voimakkaimmin tuettu opetusmalli kehitysvammaiselle nuorelle ja nyt oltiin tilanteessa, että sitä ei hänen kohdallaan saatu toimimaan. Ei saatu, vaikka yritettiin yhtä sun toista. Hän ei vain sopeutunut uuteen paikkaan ja reagoi tilanteeseen aggressiivisella käytöksellä.

Tilanne masensi minua kovasti. Olin ajatellut, että koska vanhassa koulussa ongelmia oli ollut varsin vähän pari viimeistä vuotta, niin tämä uusi koulukin sujuisi ja poikani oppisi siellä uusia elämän arkipäivän taitoja. Sellaisia taitoja, jotka helpottaisivat hänen elämäänsä tulevina vuosina.

child-boy-one-the-son-of-baby-person-hope

Photo on Foter.com

Mietin ja työstin asiaa itsekseni sekä mieheni että muun lähipiirini kanssa. Sitten yhtenä aamuna puhuin asiasta yhden luottoystäväni, uintikaverini, kanssa. Kerroin hänelle siitä, miten toivosta luopuminen tuntuu minusta aina pahalta. Että välillä minusta tuntuu, että toivo on pahinta. Että olisi ollut parempi, jos en olisi edes koskaan toivonutkaan, että se koulu lähtee sujumaan. Että siten olisin säästynyt siltä toivosta luopumisen tuskasta. Pohdin hänen kanssaan, että mistä se toivo aina hiipii mieleeni, vaikka historian perusteella siihen ei olisikaan mitään aihetta. Että miten se aina jostain viriää ja miten se ei suostu heivllä kuolemaan.

Tämän empaattisen ja tilannettani ymmärtävän ihmisen kanssa asiaa pohtiessani yhtäkkiä päähäni pälkähti ajatus, että ehkä toivo on meidän vanhempien asia. Että se on osa vanhemmuutta. Vaikka muu maailma näkisi poikani täysin toivottomana tapauksena, niin täytyyhän jonkun uskoa häneenkin. Eikö jokainen meistä tarvitse myös ympäristön uskoa itseensä? Ehkä eniten muiden uskoa tarvitsevatkin juuri ne, joiden tilanne jostain syystä näyttää toivottomammalta.

Se oli minulle helpottava ajatus. Vaikka toivosta luopuminen on välillä rankkaa, niin ymmärsin, että toivo on kuitenkin tärkeä. Silloinkin kun se näyttää turhalta. Lastensa parasta ja puolesta toivominen on osa vanhemmuutta. Tätä pohtiessa mieleni kirkastui ja ymmärsin, että poikani suhteen toivominen ja toivon ylläpito minun tehtävä. Jotta olisi joku joka uskoo ja on valmis tekemään työtä hänen parempaan huomiseen kaikissa maailman tilanteissa. Mietin, että ehkä se on syy, miksi vanhempien toivo viriää niin helposti eikä suostu hevillä kuolemaan.

father-holding-son-s-hand-who-is-blowing-soap-bubbles

Photo on Foter.com

Mikä minussa on vikana?

Viikonlopun Hesarissa kerrottiin Risto Siilasmaan kriittisä näkemyksiä Jorma Ollilan johtamistyylistä. Mielenkiintoisen tästä teki Jorma Ollilan vastine näihin väitteisiin. Kahdella ihmisellä on varsin erilainen käsitys asioista ja tapahtumista. Osin kyse lienee siitä, että eri ihmiset arvostavat erilaista johtamista ja toimintatapoja ja katsovat niitä siksi erilaisten lasien tai suodattimien läpi. Mutta ehkä kyse on myös ihmisen sokeista pisteistä?

d

Photo by verbeeldingskr8 on Foter.com / CC BY-NC-SA

Hiljattain aloittamallani työ- ja organisaatiopsykologian kurssilla keskusteltiin siitä, kuinka tiukassa paikassa ihmiset huomaamattaan sortuvat epämiellyttävään käytökseen ja jyräävät asioita muista piittaamatta. Siis samat ihmiset, jotka normaalisti osaavat toimia fiksusti ja huomioida muita ikään kuin menettävät ’fiksuutensa’ kun eteen tulee riittävän hankala tilanne, jossa stressitasot nousevat korkealle.

Sokeat pisteet ovat nimensä mukaisesti asioita, joita ei itse havaitse ja siksi hankalia hallita. Daniel Golemanin kirjassa Tunneäly työelämässä tyypillisiksi esimiesten ja johtajien sokeiksi pisteiksi mainitaan:

  • Hillitön kunnianhimo, pyritään saavuttamaan asioita ”hinnalla millä hyvänsä”.
  • Mahdottomien tavoitteiden asettaminen.
  • Työhulluus, töitä tehdään kaiken muun kustannuksella.
  • Orjapiiskurimaiset otteet, vaaditaan muilta liikaa.
  • Vallanhimo, haalitaan valtaa sen itsensä takia eikä yhteisen hyvän vuoksi.
  • Pätemisen tarve, riippuvuus kiitoksesta ja kunniasta muiden kustannuksella.
  • Ulkomuodon ylikorostaminen, jolloin ulkoinen kuva ja aineelliset menestyksen merkit nousevat muita suhteettoman tärkeäksi.
  • Täydellisyyden tarve ja siitä johtuva kritiikin sietämättömyys. Näkemys, että epäonnistumiset eivät johdu itsestäön vaan ne johtuvat muista.

Yritän miettiä mitkähän ovat minun sokeita pisteitä. Työkavereilta ja etenkin alaisilta kriittisen palautteen keräämisen olen kokenut haastavaksi. Suoraan kysymällä ei välttämättä saa kovinkaan kaksisia tuloksia. Ihmiset eivät välttämättä halua sanoa ikäviä asioita toisesta, vaikka niitä yrittäisi kysellä. Pitäisi ehkä järjestää joku anonyymi tapa kerätä itsestään palautetta.

d

Photo by pedagogskanenordvast on Foter.com / CC BY

Mitä muita lähteitä voisin käyttää sokeiden pisteiden selvittämiseksi? Löytyisikö esimerkiksi minusta tehdyistä 360-arvioista kommentteja, jotka olisin kokenut yllättävinä. Ikävä kyllä, minusta tehdyt 360-arviot ovat aika vanhoja ja on vaikea arvioida kuinka relevantteja ne enää ovat. Mutta ehkä niitä voisi kuitenkin pitää suuntaa antavina.

Perheeltä olen tottunut saamaan rehellistä palautetta. Etenkin murrosikäiset lapset kertovat auliisti, mikä kaikki vanhemmissa on vikana.  Valitettavasti tätä informaatiota ei osaa useinkaan arvostaa siinä tilanteessa. Nyt kun lapseni ei enää ole murrosikäinen tämän tyyppinen pyytämättä tuleva suora ja napakka palaute on kadonnut miltei kokonaan. Täytynee kokeilla, josko sitä saisi kyselemällä. Ja yrittää arvostaa kriittistä palautetta ja olla vetämättä siitä hernettä nenään.

d (1)

Photo by John-Morgan on Foter.com / CC BY

 

Keitä ne on ne sankarit?

Lauantaina olin Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) -kirjan julkaisutilaisuudessa. Kirjaan on koottu lyhyitä tarinoita suomalaisista naisista eri aikoina. Mukana on niin historian henkilöitä kuin tämän päivän sankareitakin, yhdistävä tekijä on siis se, että kirjan sankarit ovat naisia.

IMG_3462

Kunnianosoituksena kirjan sankareille oli laittanut jalkaani Worder Woman -kengät

Vaikka hieman karsastan jako nais- ja miessankareihin, niin pidän kirjaa ja jakoa tässä tapauksessa tärkeänä, onhan aikojen kuluessa kirjoitettu useita kirjoja, joissa kerrotaan lähes pelkästään miessankareista (esim. Historian suurmiehiä). Joten ei kai tämä ole sen pahempi! Ja siinä minusta maailma on mennyt eteenpäin, että yhä useammin nostetaan esille tyttö- tai naissankareita.

Kirjan tarinat ovat lyhyitä. Jokainen tarina koostuu yhdestä koko sivun kuvasta, yleensä piirroskuvasta, mutta mukana on yksi valokuvakin. Itse tarina on kaksi sivua pitkä, siihen on siis maltettu sisällyttää vain olennainen. Tarinan jälkeen on vielä yhdellä sivulla esitetty joku sankarin ajatelma, mietelause tai voimalause ja muutama fakta sankarin elämästä.

Tykkäsin kirjassa ennen kaikkea siitä, että mukaan oli valittu hyvin erilainen joukko naissankareita. Pidän ajatuksesta, että monella lailla voi tehdä merkittäviä asioita ja osoittaa elämässä ja että joskus sankaruus muodostuu suurista asioita ja joskus vähän piennemmistä. Sillä tuodaan esiin, että sankaruus on kaikkien ulottuvilla. Vaihdoin muutaman sanan yhden kirjaan valitun sankarin kanssa. Hän kertoi olleensa hämmästynyt siitä, että hänet oli valittu mukaan. Kirjaan päästäkseen ei siis ole tarvinnut olla julkkis tai suuren yleisön tuntema merkkihenkilö.

Toinen mihin kiinnitin huomiota oli, että tarinat on kirjassa esitetty tekijän etunimen perusteella aakkosjärjestyksessä. Koin sen tasapuolisena kirjan sankareiden käsittelynä.  Tarinoita ja henkilöitä ei oltu laitettu keinotekoiseen tärkeysjärjestykseen tai tehty kenestäkään suurempaa kuin toisesta.

En ole vielä lukenut kaikkia kirjan tarinoita, mutta nyt voin jo sanoa, että pidän kirjasta. Tarinoita on mukava lukea selaillen ja miettien mitä ne kertovat henkilön lisäksi ympäröivästä maailmasta.

img_3459.jpg

Presidentillinen kahvi

Ranskan presidentti kävi vierailulla Suomessa. Vierailun jälkipuinnin perusteella vierailun merkittävin asia oli presidenttien kahvin juonti Kauppatorin torikahvilassa. Sosiaalisessa mediassa asiaan on kommentoitu runsaasti, kantaa on otettu sekä puolesta että vastaan. Jopa presidentti Niinistökin kommentoi asiaa. Ja eikä siinä vielä kaikki, myös Ranskan presidentin kansliakin julkaisi asiasta tiedotteen.

Kovin paljoa ei tarvitse maailmalla matkustaa huomatakseen, että eri maissa makutottumukset poikkeavat toisistaan. En osaa ajatella, että jonkun maku olisi sen parempi kuin jonkun toisen. Mieltymykset ovat vain erilaisia.

Presidentit siis nauttivat kupposet kahvia Kauppatorilla ja kahvi oli meillä suomalaista suodatinkahvia. Ehkä hieman erityyppistä kuin se, mitä Ranskan presidentti on kotimaassaan tottunut juomaan.

Suomessa juodaan maailman eniten kahvia. Sillä perusteella mielestäni voisi olettaa, että  kyllä me täällä jotain kahvista ja kahvinjuonnista ymmärrämme. Ei muuta kuin nokka pystyyn vaan!

d

Photo by bizmac on Foter.com / CC BY

Laina johon sinulla on varaa?

Sain joku aika sitten (mainos)postia otsikolla ”Laina, johon sinulla on varaa”. Tarkempi tutustuminen paljasti, että kyseessä oli Nordax Bankin mainos ja että lainan korko asettuisi 7,9 % – 18,9 % väliin.

Vaikka ymmärsin, että kyseessä on mainos enkä  ollut lainarahan tarapeessa, niin jäin miettimään tätä. Totesin itsekseni, että en ole kyllä ollenkaan varma, olisiko minulla varaa maksaa korkoa 18,9 %. Kenellä tuohon olisi varaa? Minkälaiset kuukausitulot vaaditaan, jotta voi sanoa, että on varaa maksaa 18.9 % korkoa lainasta. Korkolain mukainen viivästyskorkokin on tällä hetkellä yksityisihmiselle 7 %.

Eikö mainonnassa pitäisi noudattaa jotain totuusperiaatteita? Siis jos korko voi olla jopa 18,9 %, niin miten voi mainostaa, että jollain (minulla?) on siihen varaa? Ja lisäksi samassa yhteydessä puhua talouden hallinnasta ja tasapianosta.

IMG_3393.JPG