Autistin opetuksia äitienpäivänä

Eilen haimme kuopuksen meille kotiin äitienpäivän viettoon. Aikaisemmin kuopukselle äitienpäivä on ollut aina iso juttu. Hän pitää seremonioista ja juhlallisuuksista. Äitienpäivä on erottunut muista päivistä ja hän on intopinkeänä osallistunut äitienpäivän viettoon. Aamulla minut on ’herätetty’ ja tuotu aamiainen sänkyyn. Kahvia ja joku leipä. Usein myös jotain makeaa herkkua on ollut tarjolla. Kuopus on nauttinut tuosta rituaalista. Mutta eilen hän muutaman tunnin täällä kotona leikittyään ja katsottuaan kaikki suosikki dvd:t ilmoitti haluavansa takaisin asumisyksikköönsä. Ja heti eikä vasta huomenna.

Yritimme keksiä hänelle syitä jäädä vielä yöksi. Mutta emme keksineet mitään tarpeeksi houkuttelevaa. Edes jääkaapissa oleva kakku ei saanut tuota herkuttelijoiden kuningasta muuttamaan mieltään. Joten mikäs siinä muu auttoi kuin palauttaa hänet asumisyksikköön suunniteltua aikaisemmin. Vaikka se oli vähän haikeaa, niin tietenkin ymmärsimme, että on hienoa, että hänelle on löytynyt sellainen paikka, jossa häntä ymmärretään ja jossa hän viihtyy. Mietimme, että hänellä, niin kuin meillä muillakin, on oikeus elää omannäköistä elämään. Jos hän haluaa olla mieluummin kotonaan kuin täällä meillä, niin se on vain hyväksyttävä ja työnnettävä omat käsitykset äitienpäivän vietosta jonnekin taka-alalle.

Toisaalta oli kiva, kun aamulla sain herätä ja ennen kaikkea nousta oman aikatauluni mukaisesti eikä tarvinnut leikkiä nukkuvaa tuntitolkulla kuten muina vuosina. Aamulla keittelin rauhassa itselleni kahvia ja lueskelin kiinnostavia artikkeleita netistä. Ilman mitään paineita siitä miten pitäisi olla äiti. Opiskelin aamun tunteina tekoälyä nettikurssilla ja mietin, ilman häiriötekijöittä, miten kiinnostavaa se onkaan. Oikeasti tämä oli paljon mukavampaa kuin nukkuvan leikkiminen. Yksin ylhäällä ollessa minulle konkretisoitui, että vaikka perhe-elämä ei mennyt normikaavan mukaan, niin se oli kuitenkin meidän elämää.

Autisti on, ainakin minun poikani tapauksessa, vapaa ulkopuolisista paineista ja odotuksista. Muiden miellyttäminen ei ole hänelle itseisarvo tai oikeastaan mikään arvo. Ulkopuoliset voivat kyllä asettaa odotuksia ja normeja, mutta ei hän niihin suhtaudu henkilökohtaisesti tai ajattele, että hänen pitäisi noudattaa niitä. Hän on mitä on ja tahtoo mitä tahtoo. Kuului asiat sitten tehdä niin tai näin. Ajattelen, että siinä on taito, jota hieman kadehdin. Henkistä vapautta olla oma itsensä ja elää omannäköistä elämää omilla normeilla.

Tekemänsä kortin kuopukseni malttoi kuitenkin jättää

Paras tapa päästä irti työpaineista!

Nuorempana piirtelin aika paljon. Se oli minulle tapa rentoutua ja uppoutua omien ajatusten pariin tai ottaa niistä välimatkaa keskittymällä pelkkään kuvaan ja sen työstämiseen. Vuosien kuluessa piirtäminen jäi. Tuli ehkä liikaa itsekritiikkiä työn jäljen suhteen ja ennen kaikkea tuli muu elämä. Aika ei riittänyt kaikkeen ja jostain piti karsia. Tuli karsittua piirtämisestä.

Ajatuksen tasolla jatkoin piirtämistä. Tai siis suunnittelin sen aloittamista uudelleen. Aina aikaisemmin on kuitenkin jäänyt aloittamatta. Vaikka piirtämiseen ei tarvita kuin paperi ja kynä, niin silti aloittaminen tuntui vaikealta. Mitä muka piirtäisin? Ja sitten se vanha, ei siitä kumminkaan tule mitään. En minä osaa.

Lopulta ratkaisin aloittamisen ongelman siten, että ilmoittauduin piirustuskurssille. Se oli hyvä idea! Tykkäsin kurssista heti ensimmäisestä kerrasta lähtien. No, ei se piirtäminen niin hyvin sujunut, mutta onnistuin jättämään täydellisyyden tavoittelija minäni huomiotta ja keskityin vain tekemiseen. Se kannatti. Huomasin nauttivani piirtämisestä ihan täysillä. Etenkin aivoni nauttivat siitä. Mieli virkistyi.

Piirtäminen vaatii sen verran keskittymistä, että työasiat ja kotimurheet haihtuvat. Ehkä kummallisinta oli, että huomasin nauttivani jopa tekniikkaharjoituksista. Vaikka ne ovat vähän tylsiä, tyyliin valkoinen kuppi valkoisella alustalla, niin kurssin opettaja on niin viisas, että teettää tekniikkaharjoituksia varsinaisten töiden välissä ja pitää ne lyhyinä. Tekniikkaa opetellaan erikseen vain pala kerrallaan ja sitten taas ryhdytään ”tositoimiin” ja sovelletaan oppeja käytäntöön isommissa töissä.

Toinen hauska puoli piirtämisessä on, että se vaikuttaa ympäristön havainnointiin. Katse terävöityy ja huomaa kiinnittävänsä näkemäänsä enemmän huomiota. Katsellessaan ympärilleen miettii esineiden muotoja, varjoja, valoa ja sen semmoisia eikä vain painaa menemään eteenpäin laput silmillä.

Ensimmäisen oikean työn valmiiksi saaminen oli hienoa! Olin saanut aikaiseksi jotain, mitä voin kutsua piirustukseksi. Kannustava opettajakin huomasi onnitella ensimmäisen työn valmistumisesta.

Lukeminen kannattaa aina?

Äänikirjat kasvattavat suosiota. Minä löysin ne jokunen vuosi sitten, ensin ostin niitä iTunesista, mutta myöhemmin olen siirtynyt Audible.uk:n käyttäjäksi. Äänikirjapalveluita on useita enkä osaa sanoa mikä niistä on paras. Itse käytän Audible.uk:ta koska sen kuukausimaksu on muutaman euron halvempi kuin suomenkielisten palveluiden ja toinen, ehkä merkittävämpi syy on, että pidän englannin kielestä ja kirjoja on kiva kuunnella kauniilla englannilla luettuna.

Audiblesta kirjoja löytyy suuri valikoima ja kuukausimaksulla voi valita kuunneltavaksi yhden kirjan kuukaudessa. Audiblen systeemissä äänikirja myös jää itselle, jos palvelun joskus päättää lopettaa. Joissain äänikirjapalveluissa homma toimii siten, että kirjoja voi kuunnella kuukausimaksulla rajattomasti, mutta niiden kuunteluoikeus on sidottu palvelun tilaamiseen. Jos mielii kunnella paljon, niin sitten ehkä joku sellainen palvelu, jossa kuuntelumäärää ei ole rajoitettu, on parempi.

Photo on Visualhunt.com

Minulle yksi kirja kuukaudessa riittää mainiosti. Kuuntelen äänikirjoja lähinnä autoa ajaessa enkä aja (onneksi) niin paljoa autolla. Äänikirjojen kuuntelu on muuttanut omaa suhtautumista autoiluun, enää siihen kuluva aika ei tunnu niin hukkaanheitetyltä ajalta. Joskus olen kuunnellut kirjoja myös peruskuntotreeniä salilla tehdessä, neuloessa tai kävelylenkillä, mutta nykyisin kirjoja tulee kuunneltua enimmäkseen vain autossa ja silloinkin vain, jos olen yksin liikkeellä. Jostain syystä perhe ei halua kuunnella samoja kirjoja kuin minä, ainakaan automatkan aikana.

Puhelimessa olevan äänikirjapalvelusovelluksen hyvä puoli on, että se on aina mukana. Sitä ei tarvitse erikseen muistaa ottaa mukaan. Jos tulee tilanne, että on käyttöä äänikirjalle, niin puhelimen ja kuulokkeet voi kaivaa esille laukusta ja odottavan aika kuluu taas mukavasti. Ainut Audiblen huono puoli on, että sieltä ei löydy suomalaisia kirjoja. Esimerkiksi Risto Siilasmaan Paranoidi optimisti kiinnostaisi kuunnella, mutta sitä ei Audiblen valikoimista ainakaan toistaiseksi löydy. Suomenkieliset kiinnostavat kirjat pyrin siis lukemaan paperikirjoina.

Paperikirjaan uppoutuminen on kivaa! Jotenkin tuntuu, että paperikirjaa lukiessa keskittyminen on syvempää kuin muuten niin pirstaleisessa arjessa. Ajattelen (en siis tiedä), että perinteinen lukeminen tekee hyvää keskittymiskyvylle.

Photo on Visualhunt.com

Kadonnutta joulurauhaa etsimässä

Jouluna molemmat lapseni ovat kotona. Tai olivat osan aikaa, nuorempi lapseni lähti jo eilen illalla takaisin asumisyksikköönsä. Tänä jouluna minusta tuntuu, että olen sisäistänyt olennaisen osan omaa elämäni. Siitä miten se koostuu erilaisista tarpeista ja niiden yhteensovittamisesta. Minun hermojärjestelmäni on sellainen, että kaipaan ja tarvitsen rauhaa ja hiljaisuutta. Minun poikani on taas sellainen, että hiljaisuus ja rauha eivät kuulu hänen elämäänsä.

Photo on Visualhunt.com

Äitinä olen pohtinut tätä ristiriitaa paljon. Olen vuosia käynyt sisäistä taistelua siitä, miten minun pitäisi tasapainoilla näiden kahden asian välillä paremmin. Tai siis sopeutua paremmin olosuhteisiin, jotka määrittävät poikani arkipäivää. Vaikka kuinka minusta olisi ihana rauhoittua jouluna, käpertyä ehkä johonkin mukavaan tuoliin lukemaan hyvää kirjaa, niin tiedän, että se on illuusio, johon tuskin toteutuu koskaan olettaen, että haluan poikani olevan meillä kotona jouluna. Ja sitähän minä juuri halua, että molemmille lapsilleni erilaisine tarpeineen on tilaa meillä jouluna.

Tänä jouluna vihdoin ymmärsin, että turha minun haikailla jouluna rauhoittumisen perään. Meidän elämä on tällaista ja tällaisena se varmaan säilyy tulevina jouluinakin. En näe tilannetta, että poikani puuhailisi omissa oloissaan hiljaa. Autistisuudesta huolimatta hän on huomioinhakuinen ja puhumattomuudesta huolimatta hänen läsnäolonsa kuulee kyllä koko ajan. Intensiivisyys ja rauhattomuus ovat varmaan sopivia adjektiiveja kuvaamaan olemista hänen kanssaan.

Mutta tänä vuonna (vihdoin) ymmärsin, että vaikka joulu ei meidän perheessä ole rauhoittumisen aikaa, niin jonain muuna päivänä pystyn toteuttamaan haaveeni rauhoittumisesta. Aika hienoa, että olemme elämässä päässeet siihen vaiheeseen, että nämä molemmat vaihtoehdot ovat mahdollisia. Vaikkakaan eivät samana päivänä, mutta kuitenkin.

Photo on Visualhunt.com

Joulu tulla jolkottaa

On aatonaatto aamu ja minä olen yksin hereillä. On hetki aikaa miettiä joulua. Mieleeni tulee muistoja menneiltä vuosilta ja peilaan niitä mielessäni tähän päivään.

Lapsuuden kodissani joulusiivousta tehtiin vielä aattona. En siitä niin tykännyt. Siitä varmaan juontaa juurensa meidän perheen tapa, että aatonaattona viimeistään puhalletaan peli (jouluvalmistelut) poikki ja aloitetaan joulun vietto. Mitä on silloin vielä tekemättä, jää myös tekemättä.

Tottu oli tuonut mulle kynttelikön työhuoneeseen

Kun elin ns. ruuhkavuosia eli lapset olivat pieniä, niin minulla oli aina ajatus, että joulu on lasten juhla ja mietin, mitkä asiat joulussa oli lapsille tärkeimpiä. Ja sitten toteutin sitä listaa aloittaen tärkeimmästä ja menin niin pitkälle kuin kunakin vuonna kerkesin. Minään vuonna ei mennyt lasten joulu pilalle, eli minusta tapa ja lista oli toimiva.

Kun olin nuorena töissä kaupassa, niin silloin olin aina töissä aattona. Ei työvuoro aattona olisi muuten kohdalleni joka joulu osunut, mutta tapasin ilmoittautua vapaaehtoiseksi töihin tulijaksi. Siinä oli ajatus, että helsinkiläiset voi hoitaa aaton, jotta muualle joulunviettoon lähtevät pääsevät lähtemään kotiseudulle ajoissa. Siihen aikaan tosin kaupat olivat auki vain puoleen päivään tai korkeintaan yhteen. Sen jälkeenkin kerkesi hyvin toiselle puolelle kaupunkia joulua viettämään.

Viime jouluna kotiuduin sairaalasta juuri ennen joulua. Kunto ei ollut kovin hyvä ja minulla oli vähän huono omatunto, kun kaikki valmistelut ja muut jäi miehelleni. Kiltti mieheni ei asiasta vaivaantunut vaan hoiti kaiken omalla tavallaan ja tyylikkäästi. Ihana oli nauttia joulun tunnelmasta kipeänäkin.

Tänä vuonna ole tapani mukaan tehnyt jouluvalmisteluja omaan tahtiini ja perheeni on lähtenyt siihen myös mukaan. Meillä on kuusi vielä koristelematta, mutta eiköhän joku sen vielä kerkeä tänään koristelemaan. Tai jos ei kerkeä, niin sitten nautimme vähän riisutummasta kuusesta. Latvatähti ja sähkökynttilät siinä jo on ja ne ovat mielestäni tärkeimmät.

”Joulukalaa” porkkanasta

Tänään meinaan vielä raivata keittiön ja silittää joululiinan. Jouluateria kauniine kattauksineen ja isovanhempineen on tärkeä juttu minun pojalleni. Kunhan joulupöydästä löytyy kinkku ja laatikot (ei ole väliä, jos on kaupasta ostetut) ovat kattauksen lisäksi pojalleni tärkeät. Meille muille ehkä kinkku on se tärkein juttu. Minulle myös keitetyt perunat kuuluvat jouluun. Kalaa emme syö, koska toinen lapseni on sille rajusti allerginen, joten kalan korvikkeena tarjolla on vähän parempia leikkeleitä ja tänä vuonna myös porkkanasta tehtyä kalankorviketta ”porkkalaa”. Tai on, jos siitä tulee syömäkelpoista. Ei tiedä vielä, koska se on vasta tekeytymässä.

Joulusta en osaa stressata. Meni valmistelut, miten meni, niin minulle on tärkeintä edelleen se, että molemmat lapset tulevat meille joulun viettoon ja että olemme yhdessä. Kaikki muu on ekstraa ja joka vuosi myös jotain kivaa ekstraa on joulusta löytynyt. Ihanaa joulua kaikille blogin lukijoille! Ottakaa rennosti ja nauttikaa tunnelmasta!

Joulukuusi vielä odottaa koristelijaansa

Pyytämättä ja yllätyksenä

Jonkin aikaa sitten olin ystäväni kanssa liikkeellä ja hotellin hississä selostin tälle ystävälleni jotain tarinaa omasta elämästäni. Siinä samassa mainitsin, että aloitin avoimessa yliopistossa työ- ja organisaatiopsykologian perusopinnot omaksi iloksi. Pohdin siinä ystävälleni, että en ole ollenkaan varma, saanko kurssia ikinä suoritettua, mutta että tykkään kumminkin käydä luennoilla. Samassa hississä oli myös meille molemmille tuntematon naishenkilö.

Kun hissi oli lähes perillä alakerrassa, tämä tuntematon nainen kääntyi minuun päin ja sanoi, että kyllä sinä saat sen kurssin suoritettua. Yllätyin tästä odottamattomasta kannustuksesta. Hämilläni sopersin kiitoksen, mutta mitään viisasta en osannut hänelle vastata. Hetken päästä, vielä ennen kuin tiemme lopullisesti erosivat ala-aulassa, nainen kääntyi jälleen minun puoleeni ja sanoi  vakuuttavalla äänenpainolla ”Kyllä sinä saat ne opinnot suoritettua. Tiedän, että saat.” 

Jäin itsekseni miettimään asiaa myöhemmin. Vaikka henkilö oli minulle tuntematon ja tuskin tiesi minusta ulkonäön lisäksi yhtään mitään, niin silti hän oli valmis kannustamaan minua. Se ilahdutti. Ja kannusti. Vaikka olenkin (ainakin omasta mielestäni) varsin itseohjautuva tyyppi, niin silti näillä tämän tuntemattoman naisen sanoilla oli minulle merkitystä. Kotiin päästyäni avasin tietokoneen ja ryhdyin naputtelemaan kurssin tehtävää.

Photo on Foter.com

Mitä itsenäisyys merkitsee?

Näin itsenäisyyspäivänä on hyvä käyttää hetki itsenäisyyden merkityksen pohtimiseen. Itsenäisyyttä ja sen tuomia mahdollisuuksia ei tulepohdittua niin aktiivisesti joka päivä.

Minulle itsenäisyys merkitsee mahdollisuutta asua siinä maassa, missä haluan asua. Täällä voin hyvin ja pystyn toteuttamaan itseäni. Meillä on rauhallinen ja turvallinen yhteiskunta, hyvät koulutusmahdollisuudet, luotettava poliisi, toimiva terveydenhuolto, neljä vuodenaikaa ja lisäksi vielä hieno luonto ympärillämme. Toki parantamisen varaa löytyy eikä eteenpäin menoa ole syytä lopettaa, mutta on myös syytä arvostaa sitä mitä meillä on. Meillä suomalaisilla on hieno maa!

Haluatko hyväksi vai huipuksi?

Tapasin työni puolesta hiljattain yhden henkilöstön kehittäjän. Hänellä ja hänen yrityksellään oli pitkä kokemus henkilön kehittämisestä erilaisissa organisaatiossa. Lisäksi tämä henkilö oli jopa väitellyt aiheesta eli voi sanoa, että hänellä oli sekä käytännön kokemusta että teoreettista tietoa aiheesta. Tapaamisessa hän esitteli minulle yhtiönsä kehittämää henkilöstöhallinon ohjelmistoa ja tähän ohjelmistoon sisältyi myös työkaluja henkilöstön kehittämiseen.

Koska kehittäminen kiinnostaa minua jäimme keskustelemaan tästä aiheesta joksikin aikaa. Tuli tunne, että hän todella tietää mistä puhuu, hänellä oli monia hyviä pointteja ja näkemyksiä. Hänen esittelemässä mallissa ensin selvitettiin mitä kompetensseja kukin henkilö tarvitsee omassa työssään. Sen jälkeen sekä henkilö itse että hänen esimiehensä arvioi missä määrin kenelläkin on näitä taitoja ja sen pohjalta luotiin kehittämissuunnitelmia ja sen seuranta. Se mitä jäin miettimään oli, että tässä mallissa organisaation ja henkilöstön kehittämisessä keskityttiin niihin asioihin, missä nähtiin eniten tarvetta kehittyä. Kuulostaa sinänsä loogiselta, mutta minusta tässä on se vika, että silloin keskitytään henkilöiden puutteisiin.

Itse hoen suunnilleen kaikissa mahdollisissa (ja välillä mahdottomissakin) tilanteissa, että huipuksi tullaan vahvuuksia kehittämällä. Hoen tätä, koska itse uskon siihen vilpittömästi. Mainitsinkin tästä siinä tapaamisessa ja hän kyllä tarttui kommenttiini. Totesi, että näin varmasi on, huipuksi tullaan kehittämällä sitä mikä on itselle luontaista. Emme siis kinastelleet asiasta tai mitään.

Kyllähän ihminen on kykenevä oppimaan monenlaisia asioita. Siis myös niitä, missä ei ole luontaisesti niin taitava. Ja jos oikein pääsee oppimisessa vauhtiin, niin varmaan on mahdollista tulla jopa huipuksi myös niissä asioissa, joissa oma lähtökohta ei ole paras mahdollinen. Tästä lienee historiassa monia esimerkkejä, mutta silti uskon, että helpompaa ja mielekkäämpää huipuksi on tulla vahvuuksien kautta.

Keskustelun edetessä vähän pehmensin alkuperäistä väitettäni ja kerroin, että tietenkin omien heikkouksien tunnistaminen ja jossain määrin myös kehittäminen on hyödyllistä. Ajattelen, että heikkouksia kannattaa kehittää sen verran, että niihin ei kompastuisi tau että niistä ei muodostuisi estettä tavoitteiden saavuttamiseen.

Tapaamisen jälkeen jäin sitten miettimään, että onko tässä vahvuuksien vai heikkouksien ottamisessa kehittämisen lähtökohdaksi kyse siitä mihin pyritään. Siis siitä onko tavoite tulla hyväksi vai huipuksi. Kumman sinä valitsisit? Itse ajattelen, että hyväksi tuleminen on välietappi matkalla kohti huippua.

Lisää ajatuksiani vahvuuksien kautta kehittymisesta voit lukea aikaisemmasta blogikirjoituksestani: Missä olet hyvä?

young-man-sitting-at-desk-using-laptop-and-writing-in-notebook

Photo on Foter.com

Yksinäinen kaveri kiittää!

Tänään on taas yksi minun vuosittaisista kohokohdista. Ystäväpariskunnan halloween henkiset pippalot. Olen käynyt niissä jo lähes kymmenen vuotta. Nämä kuluneet kymmenen vuotta ovat olleet ehkä elämäni raskainta tai ainakin työläintä aikaa. Tuolle ajalle osuu hankalat vuodet kuopuksen kanssa. Kuopukseni on puhumaton kehitysvammainen ja autistinen poika, jolla on ollut runsaasti, luultavasti eri syistä johtuvia, käytöshäiriöitä. Vaikka olen pojan äiti, niin en koskaan tottunut tai oppinut elämään tyynesti poikani käytösongelmien kanssa. Koin ja koen edelleen aggressiivisen käytöksen ongelmaksi.

Noin kymmenen vuotta sitten olimme ystäväpariskunnan vaimon kanssa tekemisissä toisen lapseni koulun vanhempainkerhoon liittyen. Olin yllättynyt, kun sain ensimmäisen kerran kutsun heidän järjestämiin halloween-kutsuihin. Ajattelin, että minut oli kutsuttu vahingossa. Mietin, kuinka siihen suhtautuisin. Siihen aikaan elämäni oli kaikkea muuta kuin juhlista toiseen pörräämistä, joten päätin (ehkä itsekkäästi), että vahinko tai ei, niin ei ole minun virhe, joten menen paikalle.

Minä rakastin noita juhlia. Rakastin sitä tunnelmaa minkä he onnistuivat luomaan omalla olemuksellaan ja kutsumalla paikalle erilaisia ihmisiä. Pippalot olivat kaukana ns. pönötysjuhlista, joissa jokainen kehuu itseään ja tuo esille omaa erinomaisuuttaan. Vaikka eipä silti, mukana siellä oli montakin tyyppiä, joiden ansiot olisivat sellaiseen riittäneet.

Vuosien varrella olen käynyt noissa vuosittain toistuvissa juhlissa lähes joka vuosi. Ja edelleen ilahdun kovasti, kun kutsu kolahtaa kohdalle. Taas on jotain, mitä odottaa harmaan syksyn keskellä. Odotan kovasti niitä keskusteluja, joita siellä käydään. Vaikka paikalla on minulle uusia ihmisiä, niin aina on tunne, että solahtaa kivasti sekaan eikä kukaan sulje keskustelujen ulkopuolelle.

d (3)

Photo by Mourner on Foter.com / CC BY-NC

Tänään mietin, mikä merkitys näillä juhlilla on ollut minulle vuosien varrella. Voin sanoa, että iso! Aikana, jona erityisvanhemmuus painoi päälle kaikella voimalla ja jona väsymys oli minulle se tutuin tunne, nuo juhlat irrottivat minut hetkeksi raskaaksi kokemastani arjesta. Meni vuosia, että sosiaalinen elämäni koostui lähes pelkästään noista halloween-juhlista, Leijonaemojen tapahtumista ja vuosittaisesta entisten työkavereiden kokoontumisesta. Siksi niistä kaikista muodostui minulle tärkeitä tapahtumia. Tuntui, että erityisesti nuo juhlat olivat minun kosketuspinta ns. tavalliseen elämään. Vaikka Leijonaemojen tilaisuudet olivat minulle vertaistuen kannalta korvaamattomia, niin ne olivat kuitenkin vahvasti erityislapsen vanhemmuuteen painottuvia tapaamisia.

Vuosia meitä varmaan pidettiin vähän (tai paljon) hankalina tuttavuuksina. Lapsilla oli allergioiden vuoksi rajoituksia syömisen suhteen ja lisäksi kuopuksen käytösongelmat tekivät sosiaalisesta elämästä hankalaa. Huomasin, niin kuin moni muukin erityislapsen vanhempi, että tuttavat kaikkosivat elämästämme ja elimme varsin eristäytynyttä elämää pääosin kotioloissa pysyen. En toki tarkoita, että muiden olisi pitänyt ottaa meidän tilannetta paremmin huomioon, ymmärrän hyvin miksi jäimme niin yksin, mutta pahalta se tuntui joka tapauksessa.

Nykyisin on trendikästä siivota elämästään kaikki hankalat tuttavuudet pois. Ei siinä sinänsä mitään pahaa ole, mutta siinä, niin kuin monissa muissakin asioissa on sekä voittajia että häviäjiä. Itse ajattelen, että ne poissiivotut ovat prosessissa häviäjiä. Etenkin silloin, jos heillä on vain ohut sosiaalinen verkosto tukenaan.

Ystävillä ja sosiaalisella elämällä on iso merkitys ihmisen hyvinvointiin. Arvosta kovasti kaikkia niitä ihmisiä, jotka sitkeästi pysyivät elämässämme noina meidän hankalina vuosina. Pysyivät vaikka olimme hankalaa seuraa. Minua itseänikin ahdisti, jos joku kysyi kuulumisia. Ei meille niin hyvää kuulunut ja iloinen seurallisuus ja kepeys tuntuivat hankalalta olotilalta. Tavakseni muodostui ohittaa kysymys kuulumisista ja tarttua johonkin muuhun kysyjän mainitsemaan seikkaan tai muuten ajankohtaiseen asiaan. Ei huvittanut vasta rehellisesti ja toisaalta väärän kuvan antaminenkin ahdisti.

Nykyisin, kun kuopukseni asuu muualla, olen siirtynyt toisenlaiseen vaiheeseen elämässäni. Minun vuosien väsymys on vihdoin helpottanut ja huomaan, että väsymyksen poistuessa sosiaalisuuteni on palaamassa. Nykyisin on kovin helppoa nauraa kepeästi ja nauttia elämästä, tunnen taas olevani oman elämäni herra (tai siis rouva). Arvostan niitä ihmisiä, jotka eivät kääntäneet meille selkäänsä hankalien vuosien aikana vaan pitivät yhteyttä ja pyysivät meitä mukaan kerta toisensa jälkeen. Niillä ihmisillä on ollut iso merkitys elämässäni ja jaksamisessani. Toivon, että voin joskus antaa heille takaisin edes osan siitä sosiaalisesta hyväksynnästä, jota he meille osoittivat silloin kun kaikki ei mennyt meillä ns. putkeen.

d (7)

Photo by TMAB2003 on Foter.com / CC BY-ND

Eväitä onnistuneeseen kohtaamiseen

Kohtaaminen voi mennä vikaan jo heti alkumetreillä. Kun paikalle tulee uusi henkilö ja jos hänen saapumistaan ei huomioida mitenkään, paikalle tulija tuskin tuntee oloaan hyväksi. Hiljattain minulle kävi näin, kun liityin pöytäseurueeseen, jossa kaikki muut olivat minulle hyvinkin tuttuja henkilöitä. Meneillään oli (ilmeisesti) mielenkiintoinen keskustelu. Keskustelu oli niin mielenkiintoinen, ettei kukaan pöytäseurueessa kerennyt noteeraamaan saapumistani mitenkään. Tuli vähän ontto olo, mutta en kehdannut kuitenkaan osoittaa mieltäni ja poistua paikalta.

Ehkä siksi en poistunut paikalta, että en halunnut kuitenkaan loukata muita, tosin en ollut varma olisiko poistumistani edes huomattu. Ymmärsin toki, että meneillään ollut keskustelu oli osallistujista niin mielenkiintoinen, että he eivät malttaneet herpaantua siitä edes hetkeksi. Tilanne korjaantui vähän myöhemmin, kun minut otettiin mukaan keskusteluun, mutta itsekseni jäin miettimään tilannetta ja etenkin sitä miltä se minusta tuntui. Olisiko sen keskustelun punainen lanka kadonnut, jos minun saapumiseni paikalle olisi jotenkin noteerattu? Edes nyökkäämäll? Olisiko silloin joltain jäänyt sanomatta joku kielenpäällä ollut tärkeä pointti?

Jos kohtaamisen ensihetket sujuvat joko hyvin tai huonosti, niin on hyvä muistaa, että koko tilanne ei vielä ole siinä. Aloitusta ehkä vielä tärkeämpää kohtaamisen kannalta on jatko. Maltetaanko kuunnella vai keskitytäänkö omaan itseensä? Jos maltetaan kuunnella, niin onko kuunteleminen näennäistä vai todellista? Olen joskus itsekin syyllistynyt kuuntelemaan siten, että samalla mietin, miten vastaan kuulemaani. Tämä on vähän typerää. Tiedän nimittäin oikein hyvin, että en pysty tekemää tai ajattelemaan kovin montaa asiaa kerrallaan. Eli parempi olisi vain keskittyä kuuntelemaan ja korkeintaan miettiä samalla ymmärtääkö puhujan pointin oikein ja miettiä sitä omaa reaktiotaan vasta vähän myöhemmin.

Usein kuulee väitettävän, että kiire estää aidon kohtaamisen. Todellisuudessa kiire kuitenkin estää kuuntelemista todella harvoin. Muistan kuulleeni, että keskimäärin ihmiseltä vie noin 20 sekuntia kertoa asiansa. Siitä voinee päätellä, että jos toisen kuuntelemiseen irrottaa omasta ajastaan yhden minuutin, niin asia tulee jo selväksi. Jos oma aikataulu on tiukka, niin sen minuutin jälkeen voi pyytää toiselta, että palataan asiaan hieman myöhemmin paremmalla ajalla. Silloin on tärkeää myös oma-aloitteisesti palata siihen asiaan, se on jatko-osa siihen kohtaamiseen ja sen synnyttämään tunnereaktioon.

Etenkin hankalissa tilanteissa kohtaamisen merkitys korostuu. Moni ristiriitatilanne eskaloituu konfliktiksi nimenomaan huonosti sujuneen kohtaamisen takia. Kohtaamisella tai kohtaamattomuudella on iso osa siinä, miten vastapuoli kokee tilanteen: syntyy käsitys siitä, onko ne asiat vai ihmiset, jotka riitelevät.

Itselleni ehkä tärkein ohjenuora muiden kohtaamisessa on ollut ”it’s not about you” eli mielestäni hyvä kohtaaminen lähtee siitä, että keskittyy toiseen eikä itseensä. Oman näkymisensä ja pätemisentarpeensa voi työntää hetkeksi taka-alalle ja keskittyä toisen kokemukseen ja näkyväksi tekemiseen.

colleagues-having-business-meeting-in-coffee-bar

Photo on Foter.com