Joulu tulla jolkottaa

On aatonaatto aamu ja minä olen yksin hereillä. On hetki aikaa miettiä joulua. Mieleeni tulee muistoja menneiltä vuosilta ja peilaan niitä mielessäni tähän päivään.

Lapsuuden kodissani joulusiivousta tehtiin vielä aattona. En siitä niin tykännyt. Siitä varmaan juontaa juurensa meidän perheen tapa, että aatonaattona viimeistään puhalletaan peli (jouluvalmistelut) poikki ja aloitetaan joulun vietto. Mitä on silloin vielä tekemättä, jää myös tekemättä.

Tottu oli tuonut mulle kynttelikön työhuoneeseen

Kun elin ns. ruuhkavuosia eli lapset olivat pieniä, niin minulla oli aina ajatus, että joulu on lasten juhla ja mietin, mitkä asiat joulussa oli lapsille tärkeimpiä. Ja sitten toteutin sitä listaa aloittaen tärkeimmästä ja menin niin pitkälle kuin kunakin vuonna kerkesin. Minään vuonna ei mennyt lasten joulu pilalle, eli minusta tapa ja lista oli toimiva.

Kun olin nuorena töissä kaupassa, niin silloin olin aina töissä aattona. Ei työvuoro aattona olisi muuten kohdalleni joka joulu osunut, mutta tapasin ilmoittautua vapaaehtoiseksi töihin tulijaksi. Siinä oli ajatus, että helsinkiläiset voi hoitaa aaton, jotta muualle joulunviettoon lähtevät pääsevät lähtemään kotiseudulle ajoissa. Siihen aikaan tosin kaupat olivat auki vain puoleen päivään tai korkeintaan yhteen. Sen jälkeenkin kerkesi hyvin toiselle puolelle kaupunkia joulua viettämään.

Viime jouluna kotiuduin sairaalasta juuri ennen joulua. Kunto ei ollut kovin hyvä ja minulla oli vähän huono omatunto, kun kaikki valmistelut ja muut jäi miehelleni. Kiltti mieheni ei asiasta vaivaantunut vaan hoiti kaiken omalla tavallaan ja tyylikkäästi. Ihana oli nauttia joulun tunnelmasta kipeänäkin.

Tänä vuonna ole tapani mukaan tehnyt jouluvalmisteluja omaan tahtiini ja perheeni on lähtenyt siihen myös mukaan. Meillä on kuusi vielä koristelematta, mutta eiköhän joku sen vielä kerkeä tänään koristelemaan. Tai jos ei kerkeä, niin sitten nautimme vähän riisutummasta kuusesta. Latvatähti ja sähkökynttilät siinä jo on ja ne ovat mielestäni tärkeimmät.

”Joulukalaa” porkkanasta

Tänään meinaan vielä raivata keittiön ja silittää joululiinan. Jouluateria kauniine kattauksineen ja isovanhempineen on tärkeä juttu minun pojalleni. Kunhan joulupöydästä löytyy kinkku ja laatikot (ei ole väliä, jos on kaupasta ostetut) ovat kattauksen lisäksi pojalleni tärkeät. Meille muille ehkä kinkku on se tärkein juttu. Minulle myös keitetyt perunat kuuluvat jouluun. Kalaa emme syö, koska toinen lapseni on sille rajusti allerginen, joten kalan korvikkeena tarjolla on vähän parempia leikkeleitä ja tänä vuonna myös porkkanasta tehtyä kalankorviketta ”porkkalaa”. Tai on, jos siitä tulee syömäkelpoista. Ei tiedä vielä, koska se on vasta tekeytymässä.

Joulusta en osaa stressata. Meni valmistelut, miten meni, niin minulle on tärkeintä edelleen se, että molemmat lapset tulevat meille joulun viettoon ja että olemme yhdessä. Kaikki muu on ekstraa ja joka vuosi myös jotain kivaa ekstraa on joulusta löytynyt. Ihanaa joulua kaikille blogin lukijoille! Ottakaa rennosti ja nauttikaa tunnelmasta!

Joulukuusi vielä odottaa koristelijaansa

Pyytämättä ja yllätyksenä

Jonkin aikaa sitten olin ystäväni kanssa liikkeellä ja hotellin hississä selostin tälle ystävälleni jotain tarinaa omasta elämästäni. Siinä samassa mainitsin, että aloitin avoimessa yliopistossa työ- ja organisaatiopsykologian perusopinnot omaksi iloksi. Pohdin siinä ystävälleni, että en ole ollenkaan varma, saanko kurssia ikinä suoritettua, mutta että tykkään kumminkin käydä luennoilla. Samassa hississä oli myös meille molemmille tuntematon naishenkilö.

Kun hissi oli lähes perillä alakerrassa, tämä tuntematon nainen kääntyi minuun päin ja sanoi, että kyllä sinä saat sen kurssin suoritettua. Yllätyin tästä odottamattomasta kannustuksesta. Hämilläni sopersin kiitoksen, mutta mitään viisasta en osannut hänelle vastata. Hetken päästä, vielä ennen kuin tiemme lopullisesti erosivat ala-aulassa, nainen kääntyi jälleen minun puoleeni ja sanoi  vakuuttavalla äänenpainolla ”Kyllä sinä saat ne opinnot suoritettua. Tiedän, että saat.” 

Jäin itsekseni miettimään asiaa myöhemmin. Vaikka henkilö oli minulle tuntematon ja tuskin tiesi minusta ulkonäön lisäksi yhtään mitään, niin silti hän oli valmis kannustamaan minua. Se ilahdutti. Ja kannusti. Vaikka olenkin (ainakin omasta mielestäni) varsin itseohjautuva tyyppi, niin silti näillä tämän tuntemattoman naisen sanoilla oli minulle merkitystä. Kotiin päästyäni avasin tietokoneen ja ryhdyin naputtelemaan kurssin tehtävää.

Photo on Foter.com

Mitä itsenäisyys merkitsee?

Näin itsenäisyyspäivänä on hyvä käyttää hetki itsenäisyyden merkityksen pohtimiseen. Itsenäisyyttä ja sen tuomia mahdollisuuksia ei tulepohdittua niin aktiivisesti joka päivä.

Minulle itsenäisyys merkitsee mahdollisuutta asua siinä maassa, missä haluan asua. Täällä voin hyvin ja pystyn toteuttamaan itseäni. Meillä on rauhallinen ja turvallinen yhteiskunta, hyvät koulutusmahdollisuudet, luotettava poliisi, toimiva terveydenhuolto, neljä vuodenaikaa ja lisäksi vielä hieno luonto ympärillämme. Toki parantamisen varaa löytyy eikä eteenpäin menoa ole syytä lopettaa, mutta on myös syytä arvostaa sitä mitä meillä on. Meillä suomalaisilla on hieno maa!

Haluatko hyväksi vai huipuksi?

Tapasin työni puolesta hiljattain yhden henkilöstön kehittäjän. Hänellä ja hänen yrityksellään oli pitkä kokemus henkilön kehittämisestä erilaisissa organisaatiossa. Lisäksi tämä henkilö oli jopa väitellyt aiheesta eli voi sanoa, että hänellä oli sekä käytännön kokemusta että teoreettista tietoa aiheesta. Tapaamisessa hän esitteli minulle yhtiönsä kehittämää henkilöstöhallinon ohjelmistoa ja tähän ohjelmistoon sisältyi myös työkaluja henkilöstön kehittämiseen.

Koska kehittäminen kiinnostaa minua jäimme keskustelemaan tästä aiheesta joksikin aikaa. Tuli tunne, että hän todella tietää mistä puhuu, hänellä oli monia hyviä pointteja ja näkemyksiä. Hänen esittelemässä mallissa ensin selvitettiin mitä kompetensseja kukin henkilö tarvitsee omassa työssään. Sen jälkeen sekä henkilö itse että hänen esimiehensä arvioi missä määrin kenelläkin on näitä taitoja ja sen pohjalta luotiin kehittämissuunnitelmia ja sen seuranta. Se mitä jäin miettimään oli, että tässä mallissa organisaation ja henkilöstön kehittämisessä keskityttiin niihin asioihin, missä nähtiin eniten tarvetta kehittyä. Kuulostaa sinänsä loogiselta, mutta minusta tässä on se vika, että silloin keskitytään henkilöiden puutteisiin.

Itse hoen suunnilleen kaikissa mahdollisissa (ja välillä mahdottomissakin) tilanteissa, että huipuksi tullaan vahvuuksia kehittämällä. Hoen tätä, koska itse uskon siihen vilpittömästi. Mainitsinkin tästä siinä tapaamisessa ja hän kyllä tarttui kommenttiini. Totesi, että näin varmasi on, huipuksi tullaan kehittämällä sitä mikä on itselle luontaista. Emme siis kinastelleet asiasta tai mitään.

Kyllähän ihminen on kykenevä oppimaan monenlaisia asioita. Siis myös niitä, missä ei ole luontaisesti niin taitava. Ja jos oikein pääsee oppimisessa vauhtiin, niin varmaan on mahdollista tulla jopa huipuksi myös niissä asioissa, joissa oma lähtökohta ei ole paras mahdollinen. Tästä lienee historiassa monia esimerkkejä, mutta silti uskon, että helpompaa ja mielekkäämpää huipuksi on tulla vahvuuksien kautta.

Keskustelun edetessä vähän pehmensin alkuperäistä väitettäni ja kerroin, että tietenkin omien heikkouksien tunnistaminen ja jossain määrin myös kehittäminen on hyödyllistä. Ajattelen, että heikkouksia kannattaa kehittää sen verran, että niihin ei kompastuisi tau että niistä ei muodostuisi estettä tavoitteiden saavuttamiseen.

Tapaamisen jälkeen jäin sitten miettimään, että onko tässä vahvuuksien vai heikkouksien ottamisessa kehittämisen lähtökohdaksi kyse siitä mihin pyritään. Siis siitä onko tavoite tulla hyväksi vai huipuksi. Kumman sinä valitsisit? Itse ajattelen, että hyväksi tuleminen on välietappi matkalla kohti huippua.

Lisää ajatuksiani vahvuuksien kautta kehittymisesta voit lukea aikaisemmasta blogikirjoituksestani: Missä olet hyvä?

young-man-sitting-at-desk-using-laptop-and-writing-in-notebook

Photo on Foter.com

Yksinäinen kaveri kiittää!

Tänään on taas yksi minun vuosittaisista kohokohdista. Ystäväpariskunnan halloween henkiset pippalot. Olen käynyt niissä jo lähes kymmenen vuotta. Nämä kuluneet kymmenen vuotta ovat olleet ehkä elämäni raskainta tai ainakin työläintä aikaa. Tuolle ajalle osuu hankalat vuodet kuopuksen kanssa. Kuopukseni on puhumaton kehitysvammainen ja autistinen poika, jolla on ollut runsaasti, luultavasti eri syistä johtuvia, käytöshäiriöitä. Vaikka olen pojan äiti, niin en koskaan tottunut tai oppinut elämään tyynesti poikani käytösongelmien kanssa. Koin ja koen edelleen aggressiivisen käytöksen ongelmaksi.

Noin kymmenen vuotta sitten olimme ystäväpariskunnan vaimon kanssa tekemisissä toisen lapseni koulun vanhempainkerhoon liittyen. Olin yllättynyt, kun sain ensimmäisen kerran kutsun heidän järjestämiin halloween-kutsuihin. Ajattelin, että minut oli kutsuttu vahingossa. Mietin, kuinka siihen suhtautuisin. Siihen aikaan elämäni oli kaikkea muuta kuin juhlista toiseen pörräämistä, joten päätin (ehkä itsekkäästi), että vahinko tai ei, niin ei ole minun virhe, joten menen paikalle.

Minä rakastin noita juhlia. Rakastin sitä tunnelmaa minkä he onnistuivat luomaan omalla olemuksellaan ja kutsumalla paikalle erilaisia ihmisiä. Pippalot olivat kaukana ns. pönötysjuhlista, joissa jokainen kehuu itseään ja tuo esille omaa erinomaisuuttaan. Vaikka eipä silti, mukana siellä oli montakin tyyppiä, joiden ansiot olisivat sellaiseen riittäneet.

Vuosien varrella olen käynyt noissa vuosittain toistuvissa juhlissa lähes joka vuosi. Ja edelleen ilahdun kovasti, kun kutsu kolahtaa kohdalle. Taas on jotain, mitä odottaa harmaan syksyn keskellä. Odotan kovasti niitä keskusteluja, joita siellä käydään. Vaikka paikalla on minulle uusia ihmisiä, niin aina on tunne, että solahtaa kivasti sekaan eikä kukaan sulje keskustelujen ulkopuolelle.

d (3)

Photo by Mourner on Foter.com / CC BY-NC

Tänään mietin, mikä merkitys näillä juhlilla on ollut minulle vuosien varrella. Voin sanoa, että iso! Aikana, jona erityisvanhemmuus painoi päälle kaikella voimalla ja jona väsymys oli minulle se tutuin tunne, nuo juhlat irrottivat minut hetkeksi raskaaksi kokemastani arjesta. Meni vuosia, että sosiaalinen elämäni koostui lähes pelkästään noista halloween-juhlista, Leijonaemojen tapahtumista ja vuosittaisesta entisten työkavereiden kokoontumisesta. Siksi niistä kaikista muodostui minulle tärkeitä tapahtumia. Tuntui, että erityisesti nuo juhlat olivat minun kosketuspinta ns. tavalliseen elämään. Vaikka Leijonaemojen tilaisuudet olivat minulle vertaistuen kannalta korvaamattomia, niin ne olivat kuitenkin vahvasti erityislapsen vanhemmuuteen painottuvia tapaamisia.

Vuosia meitä varmaan pidettiin vähän (tai paljon) hankalina tuttavuuksina. Lapsilla oli allergioiden vuoksi rajoituksia syömisen suhteen ja lisäksi kuopuksen käytösongelmat tekivät sosiaalisesta elämästä hankalaa. Huomasin, niin kuin moni muukin erityislapsen vanhempi, että tuttavat kaikkosivat elämästämme ja elimme varsin eristäytynyttä elämää pääosin kotioloissa pysyen. En toki tarkoita, että muiden olisi pitänyt ottaa meidän tilannetta paremmin huomioon, ymmärrän hyvin miksi jäimme niin yksin, mutta pahalta se tuntui joka tapauksessa.

Nykyisin on trendikästä siivota elämästään kaikki hankalat tuttavuudet pois. Ei siinä sinänsä mitään pahaa ole, mutta siinä, niin kuin monissa muissakin asioissa on sekä voittajia että häviäjiä. Itse ajattelen, että ne poissiivotut ovat prosessissa häviäjiä. Etenkin silloin, jos heillä on vain ohut sosiaalinen verkosto tukenaan.

Ystävillä ja sosiaalisella elämällä on iso merkitys ihmisen hyvinvointiin. Arvosta kovasti kaikkia niitä ihmisiä, jotka sitkeästi pysyivät elämässämme noina meidän hankalina vuosina. Pysyivät vaikka olimme hankalaa seuraa. Minua itseänikin ahdisti, jos joku kysyi kuulumisia. Ei meille niin hyvää kuulunut ja iloinen seurallisuus ja kepeys tuntuivat hankalalta olotilalta. Tavakseni muodostui ohittaa kysymys kuulumisista ja tarttua johonkin muuhun kysyjän mainitsemaan seikkaan tai muuten ajankohtaiseen asiaan. Ei huvittanut vasta rehellisesti ja toisaalta väärän kuvan antaminenkin ahdisti.

Nykyisin, kun kuopukseni asuu muualla, olen siirtynyt toisenlaiseen vaiheeseen elämässäni. Minun vuosien väsymys on vihdoin helpottanut ja huomaan, että väsymyksen poistuessa sosiaalisuuteni on palaamassa. Nykyisin on kovin helppoa nauraa kepeästi ja nauttia elämästä, tunnen taas olevani oman elämäni herra (tai siis rouva). Arvostan niitä ihmisiä, jotka eivät kääntäneet meille selkäänsä hankalien vuosien aikana vaan pitivät yhteyttä ja pyysivät meitä mukaan kerta toisensa jälkeen. Niillä ihmisillä on ollut iso merkitys elämässäni ja jaksamisessani. Toivon, että voin joskus antaa heille takaisin edes osan siitä sosiaalisesta hyväksynnästä, jota he meille osoittivat silloin kun kaikki ei mennyt meillä ns. putkeen.

d (7)

Photo by TMAB2003 on Foter.com / CC BY-ND

Eväitä onnistuneeseen kohtaamiseen

Kohtaaminen voi mennä vikaan jo heti alkumetreillä. Kun paikalle tulee uusi henkilö ja jos hänen saapumistaan ei huomioida mitenkään, paikalle tulija tuskin tuntee oloaan hyväksi. Hiljattain minulle kävi näin, kun liityin pöytäseurueeseen, jossa kaikki muut olivat minulle hyvinkin tuttuja henkilöitä. Meneillään oli (ilmeisesti) mielenkiintoinen keskustelu. Keskustelu oli niin mielenkiintoinen, ettei kukaan pöytäseurueessa kerennyt noteeraamaan saapumistani mitenkään. Tuli vähän ontto olo, mutta en kehdannut kuitenkaan osoittaa mieltäni ja poistua paikalta.

Ehkä siksi en poistunut paikalta, että en halunnut kuitenkaan loukata muita, tosin en ollut varma olisiko poistumistani edes huomattu. Ymmärsin toki, että meneillään ollut keskustelu oli osallistujista niin mielenkiintoinen, että he eivät malttaneet herpaantua siitä edes hetkeksi. Tilanne korjaantui vähän myöhemmin, kun minut otettiin mukaan keskusteluun, mutta itsekseni jäin miettimään tilannetta ja etenkin sitä miltä se minusta tuntui. Olisiko sen keskustelun punainen lanka kadonnut, jos minun saapumiseni paikalle olisi jotenkin noteerattu? Edes nyökkäämäll? Olisiko silloin joltain jäänyt sanomatta joku kielenpäällä ollut tärkeä pointti?

Jos kohtaamisen ensihetket sujuvat joko hyvin tai huonosti, niin on hyvä muistaa, että koko tilanne ei vielä ole siinä. Aloitusta ehkä vielä tärkeämpää kohtaamisen kannalta on jatko. Maltetaanko kuunnella vai keskitytäänkö omaan itseensä? Jos maltetaan kuunnella, niin onko kuunteleminen näennäistä vai todellista? Olen joskus itsekin syyllistynyt kuuntelemaan siten, että samalla mietin, miten vastaan kuulemaani. Tämä on vähän typerää. Tiedän nimittäin oikein hyvin, että en pysty tekemää tai ajattelemaan kovin montaa asiaa kerrallaan. Eli parempi olisi vain keskittyä kuuntelemaan ja korkeintaan miettiä samalla ymmärtääkö puhujan pointin oikein ja miettiä sitä omaa reaktiotaan vasta vähän myöhemmin.

Usein kuulee väitettävän, että kiire estää aidon kohtaamisen. Todellisuudessa kiire kuitenkin estää kuuntelemista todella harvoin. Muistan kuulleeni, että keskimäärin ihmiseltä vie noin 20 sekuntia kertoa asiansa. Siitä voinee päätellä, että jos toisen kuuntelemiseen irrottaa omasta ajastaan yhden minuutin, niin asia tulee jo selväksi. Jos oma aikataulu on tiukka, niin sen minuutin jälkeen voi pyytää toiselta, että palataan asiaan hieman myöhemmin paremmalla ajalla. Silloin on tärkeää myös oma-aloitteisesti palata siihen asiaan, se on jatko-osa siihen kohtaamiseen ja sen synnyttämään tunnereaktioon.

Etenkin hankalissa tilanteissa kohtaamisen merkitys korostuu. Moni ristiriitatilanne eskaloituu konfliktiksi nimenomaan huonosti sujuneen kohtaamisen takia. Kohtaamisella tai kohtaamattomuudella on iso osa siinä, miten vastapuoli kokee tilanteen: syntyy käsitys siitä, onko ne asiat vai ihmiset, jotka riitelevät.

Itselleni ehkä tärkein ohjenuora muiden kohtaamisessa on ollut ”it’s not about you” eli mielestäni hyvä kohtaaminen lähtee siitä, että keskittyy toiseen eikä itseensä. Oman näkymisensä ja pätemisentarpeensa voi työntää hetkeksi taka-alalle ja keskittyä toisen kokemukseen ja näkyväksi tekemiseen.

colleagues-having-business-meeting-in-coffee-bar

Photo on Foter.com

Toivo on pahinta?

Minulla on kehitysvammainen ja autistinen poika. Hänen olemassaolonsa ja vaikeutensa on tuonut elämääni paljon asioita, joita tuskin muuten olisin kokenut. Osa niistä on hyviä ja osa taas ei-niin-hyviä. Poikani ansiosta olen miettinyt ihmisyyttä ja sitä, mistä se muodostuu. Kantavana ajatuksena on ollut, että minun poikani on ihan yhtä paljon ihminen kuin minä tai kuka muu tahansa.

Poikani ei osaa puhua. Ajatuksia ja asiaa hänellä kyllä on. Muistan, kuinka hänen ollessa pieni vuosia ajattelin ja toivoin, että kyllä se puhe sieltä vielä tulee. Toivoin puhetta eniten ehkä siksi, että ajattelin, että sitten saan paremman ikkunan hänen maailmaansa. Ymmärtäisin paremmin hänen ajatuksiaan ja tapaansa katsoa maailmaa, kun hän pystyisi sanottamaan sitä minulle. No, sitä päivää ei koskaan tullut. Ei tullut, vaikka vuosia sitä toivoin ja vaikka vuosia teimme töitä puheen kehityksen eteen.

Muistan, että jossain vaiheessa, kun poikani oli jo kouluikäinen, minun mieleeni alkoi hiipimään ajatus, että ikää alkaa olla jo aika paljon ja puhe tai siis puhumattomuus vain junnaa paikallaan. Tuli päivä, jona puheterapia lopetettiin hyödyttömänä. Se oli vaikea paikka minulle. Arkeani se toki helpotti, että enää ei tarvinnut huolehtia pojan puheterapiasta, Kela-kuvioista ja pojan matkoista puheterapiaan työpäivän aikana. Se tietenkin tavallaan helpotti arkeani. Mutta sen tosiasian, että sitä puhetta pojalleni tuskin koskaan tulee, hyväksyminen oli minulle vaikeaa. Muistan, että silloin ajattelin, että toivosta luopuminen on pahinta.

child-boy-one-person-grief-disappointment-hope

Photo on Foter.com

Vähän samanlainen, että toivosta luopuminen on pahinta, fiilis minulle tuli tänä syksynä, kun poikani ei sopeutunut uuteen kouluun. Koko koulu-uransa poikani on ollut erityisopetuksessa ja matkan varrella erilaisia, erityisesti käyttäytymiseen liittyviä ongelmia on ollut. Pari viimeistä peruskouluvuotta meni kuitenkin mielestäni jopa hyvin. Koulussa pärjäsivät hänen kanssaan eikä ollut suurempia ongelmia ollut.

Olin riemuissani, kun poikani pääsi jatko-opintoihin erityiskouluun. Innoissani hurrasin ja hehkutin asiaa vähän siellä sun täällä. Syksyllä koulun alettua, paluu todellisuuteen alkoi. Hänelle tuli ongelmia koulussa jo heti ensi päivistä lähtien. Pidettiin palaveri, ilokseni siellä kaikki olivat toiveikkaita ja mietittiin hyvässä hengessä yhdessä keinoja, millä koulu saataisiin sujumaan. Meni pari viikkoa lisää, ja tuli uusia ongelmia. Ja uusi palaveri. Se ei sitten enää mennytkään niin hyvässä hengessä. Kyse oli (mielestäni) varsin pitkälle etukäteen käsikirjoitetusta palaverista, jossa ei niin hirveästi ollut merkitystä mitä me vanhemmat sanoimme. Koulu oli halukas heittämään hanskat tiskiin ja heidän mielestään poikani pitäisi siirtää jonnekin muualle (lue: jonkun muun ongelmaksi).

Ongelma vain oli, että sopivan paikan löytäminen on aika vaikeaa. Kyseessä oli ymmärtääkseni voimakkaimmin tuettu opetusmalli kehitysvammaiselle nuorelle ja nyt oltiin tilanteessa, että sitä ei hänen kohdallaan saatu toimimaan. Ei saatu, vaikka yritettiin yhtä sun toista. Hän ei vain sopeutunut uuteen paikkaan ja reagoi tilanteeseen aggressiivisella käytöksellä.

Tilanne masensi minua kovasti. Olin ajatellut, että koska vanhassa koulussa ongelmia oli ollut varsin vähän pari viimeistä vuotta, niin tämä uusi koulukin sujuisi ja poikani oppisi siellä uusia elämän arkipäivän taitoja. Sellaisia taitoja, jotka helpottaisivat hänen elämäänsä tulevina vuosina.

child-boy-one-the-son-of-baby-person-hope

Photo on Foter.com

Mietin ja työstin asiaa itsekseni sekä mieheni että muun lähipiirini kanssa. Sitten yhtenä aamuna puhuin asiasta yhden luottoystäväni, uintikaverini, kanssa. Kerroin hänelle siitä, miten toivosta luopuminen tuntuu minusta aina pahalta. Että välillä minusta tuntuu, että toivo on pahinta. Että olisi ollut parempi, jos en olisi edes koskaan toivonutkaan, että se koulu lähtee sujumaan. Että siten olisin säästynyt siltä toivosta luopumisen tuskasta. Pohdin hänen kanssaan, että mistä se toivo aina hiipii mieleeni, vaikka historian perusteella siihen ei olisikaan mitään aihetta. Että miten se aina jostain viriää ja miten se ei suostu heivllä kuolemaan.

Tämän empaattisen ja tilannettani ymmärtävän ihmisen kanssa asiaa pohtiessani yhtäkkiä päähäni pälkähti ajatus, että ehkä toivo on meidän vanhempien asia. Että se on osa vanhemmuutta. Vaikka muu maailma näkisi poikani täysin toivottomana tapauksena, niin täytyyhän jonkun uskoa häneenkin. Eikö jokainen meistä tarvitse myös ympäristön uskoa itseensä? Ehkä eniten muiden uskoa tarvitsevatkin juuri ne, joiden tilanne jostain syystä näyttää toivottomammalta.

Se oli minulle helpottava ajatus. Vaikka toivosta luopuminen on välillä rankkaa, niin ymmärsin, että toivo on kuitenkin tärkeä. Silloinkin kun se näyttää turhalta. Lastensa parasta ja puolesta toivominen on osa vanhemmuutta. Tätä pohtiessa mieleni kirkastui ja ymmärsin, että poikani suhteen toivominen ja toivon ylläpito minun tehtävä. Jotta olisi joku joka uskoo ja on valmis tekemään työtä hänen parempaan huomiseen kaikissa maailman tilanteissa. Mietin, että ehkä se on syy, miksi vanhempien toivo viriää niin helposti eikä suostu hevillä kuolemaan.

father-holding-son-s-hand-who-is-blowing-soap-bubbles

Photo on Foter.com