Haluatko hyväksi vai huipuksi?

Tapasin työni puolesta hiljattain yhden henkilöstön kehittäjän. Hänellä ja hänen yrityksellään oli pitkä kokemus henkilön kehittämisestä erilaisissa organisaatiossa. Lisäksi tämä henkilö oli jopa väitellyt aiheesta eli voi sanoa, että hänellä oli sekä käytännön kokemusta että teoreettista tietoa aiheesta. Tapaamisessa hän esitteli minulle yhtiönsä kehittämää henkilöstöhallinon ohjelmistoa ja tähän ohjelmistoon sisältyi myös työkaluja henkilöstön kehittämiseen.

Koska kehittäminen kiinnostaa minua jäimme keskustelemaan tästä aiheesta joksikin aikaa. Tuli tunne, että hän todella tietää mistä puhuu, hänellä oli monia hyviä pointteja ja näkemyksiä. Hänen esittelemässä mallissa ensin selvitettiin mitä kompetensseja kukin henkilö tarvitsee omassa työssään. Sen jälkeen sekä henkilö itse että hänen esimiehensä arvioi missä määrin kenelläkin on näitä taitoja ja sen pohjalta luotiin kehittämissuunnitelmia ja sen seuranta. Se mitä jäin miettimään oli, että tässä mallissa organisaation ja henkilöstön kehittämisessä keskityttiin niihin asioihin, missä nähtiin eniten tarvetta kehittyä. Kuulostaa sinänsä loogiselta, mutta minusta tässä on se vika, että silloin keskitytään henkilöiden puutteisiin.

Itse hoen suunnilleen kaikissa mahdollisissa (ja välillä mahdottomissakin) tilanteissa, että huipuksi tullaan vahvuuksia kehittämällä. Hoen tätä, koska itse uskon siihen vilpittömästi. Mainitsinkin tästä siinä tapaamisessa ja hän kyllä tarttui kommenttiini. Totesi, että näin varmasi on, huipuksi tullaan kehittämällä sitä mikä on itselle luontaista. Emme siis kinastelleet asiasta tai mitään.

Kyllähän ihminen on kykenevä oppimaan monenlaisia asioita. Siis myös niitä, missä ei ole luontaisesti niin taitava. Ja jos oikein pääsee oppimisessa vauhtiin, niin varmaan on mahdollista tulla jopa huipuksi myös niissä asioissa, joissa oma lähtökohta ei ole paras mahdollinen. Tästä lienee historiassa monia esimerkkejä, mutta silti uskon, että helpompaa ja mielekkäämpää huipuksi on tulla vahvuuksien kautta.

Keskustelun edetessä vähän pehmensin alkuperäistä väitettäni ja kerroin, että tietenkin omien heikkouksien tunnistaminen ja jossain määrin myös kehittäminen on hyödyllistä. Ajattelen, että heikkouksia kannattaa kehittää sen verran, että niihin ei kompastuisi tau että niistä ei muodostuisi estettä tavoitteiden saavuttamiseen.

Tapaamisen jälkeen jäin sitten miettimään, että onko tässä vahvuuksien vai heikkouksien ottamisessa kehittämisen lähtökohdaksi kyse siitä mihin pyritään. Siis siitä onko tavoite tulla hyväksi vai huipuksi. Kumman sinä valitsisit? Itse ajattelen, että hyväksi tuleminen on välietappi matkalla kohti huippua.

Lisää ajatuksiani vahvuuksien kautta kehittymisesta voit lukea aikaisemmasta blogikirjoituksestani: Missä olet hyvä?

young-man-sitting-at-desk-using-laptop-and-writing-in-notebook

Photo on Foter.com

Yksinäinen kaveri kiittää!

Tänään on taas yksi minun vuosittaisista kohokohdista. Ystäväpariskunnan halloween henkiset pippalot. Olen käynyt niissä jo lähes kymmenen vuotta. Nämä kuluneet kymmenen vuotta ovat olleet ehkä elämäni raskainta tai ainakin työläintä aikaa. Tuolle ajalle osuu hankalat vuodet kuopuksen kanssa. Kuopukseni on puhumaton kehitysvammainen ja autistinen poika, jolla on ollut runsaasti, luultavasti eri syistä johtuvia, käytöshäiriöitä. Vaikka olen pojan äiti, niin en koskaan tottunut tai oppinut elämään tyynesti poikani käytösongelmien kanssa. Koin ja koen edelleen aggressiivisen käytöksen ongelmaksi.

Noin kymmenen vuotta sitten olimme ystäväpariskunnan vaimon kanssa tekemisissä toisen lapseni koulun vanhempainkerhoon liittyen. Olin yllättynyt, kun sain ensimmäisen kerran kutsun heidän järjestämiin halloween-kutsuihin. Ajattelin, että minut oli kutsuttu vahingossa. Mietin, kuinka siihen suhtautuisin. Siihen aikaan elämäni oli kaikkea muuta kuin juhlista toiseen pörräämistä, joten päätin (ehkä itsekkäästi), että vahinko tai ei, niin ei ole minun virhe, joten menen paikalle.

Minä rakastin noita juhlia. Rakastin sitä tunnelmaa minkä he onnistuivat luomaan omalla olemuksellaan ja kutsumalla paikalle erilaisia ihmisiä. Pippalot olivat kaukana ns. pönötysjuhlista, joissa jokainen kehuu itseään ja tuo esille omaa erinomaisuuttaan. Vaikka eipä silti, mukana siellä oli montakin tyyppiä, joiden ansiot olisivat sellaiseen riittäneet.

Vuosien varrella olen käynyt noissa vuosittain toistuvissa juhlissa lähes joka vuosi. Ja edelleen ilahdun kovasti, kun kutsu kolahtaa kohdalle. Taas on jotain, mitä odottaa harmaan syksyn keskellä. Odotan kovasti niitä keskusteluja, joita siellä käydään. Vaikka paikalla on minulle uusia ihmisiä, niin aina on tunne, että solahtaa kivasti sekaan eikä kukaan sulje keskustelujen ulkopuolelle.

d (3)

Photo by Mourner on Foter.com / CC BY-NC

Tänään mietin, mikä merkitys näillä juhlilla on ollut minulle vuosien varrella. Voin sanoa, että iso! Aikana, jona erityisvanhemmuus painoi päälle kaikella voimalla ja jona väsymys oli minulle se tutuin tunne, nuo juhlat irrottivat minut hetkeksi raskaaksi kokemastani arjesta. Meni vuosia, että sosiaalinen elämäni koostui lähes pelkästään noista halloween-juhlista, Leijonaemojen tapahtumista ja vuosittaisesta entisten työkavereiden kokoontumisesta. Siksi niistä kaikista muodostui minulle tärkeitä tapahtumia. Tuntui, että erityisesti nuo juhlat olivat minun kosketuspinta ns. tavalliseen elämään. Vaikka Leijonaemojen tilaisuudet olivat minulle vertaistuen kannalta korvaamattomia, niin ne olivat kuitenkin vahvasti erityislapsen vanhemmuuteen painottuvia tapaamisia.

Vuosia meitä varmaan pidettiin vähän (tai paljon) hankalina tuttavuuksina. Lapsilla oli allergioiden vuoksi rajoituksia syömisen suhteen ja lisäksi kuopuksen käytösongelmat tekivät sosiaalisesta elämästä hankalaa. Huomasin, niin kuin moni muukin erityislapsen vanhempi, että tuttavat kaikkosivat elämästämme ja elimme varsin eristäytynyttä elämää pääosin kotioloissa pysyen. En toki tarkoita, että muiden olisi pitänyt ottaa meidän tilannetta paremmin huomioon, ymmärrän hyvin miksi jäimme niin yksin, mutta pahalta se tuntui joka tapauksessa.

Nykyisin on trendikästä siivota elämästään kaikki hankalat tuttavuudet pois. Ei siinä sinänsä mitään pahaa ole, mutta siinä, niin kuin monissa muissakin asioissa on sekä voittajia että häviäjiä. Itse ajattelen, että ne poissiivotut ovat prosessissa häviäjiä. Etenkin silloin, jos heillä on vain ohut sosiaalinen verkosto tukenaan.

Ystävillä ja sosiaalisella elämällä on iso merkitys ihmisen hyvinvointiin. Arvosta kovasti kaikkia niitä ihmisiä, jotka sitkeästi pysyivät elämässämme noina meidän hankalina vuosina. Pysyivät vaikka olimme hankalaa seuraa. Minua itseänikin ahdisti, jos joku kysyi kuulumisia. Ei meille niin hyvää kuulunut ja iloinen seurallisuus ja kepeys tuntuivat hankalalta olotilalta. Tavakseni muodostui ohittaa kysymys kuulumisista ja tarttua johonkin muuhun kysyjän mainitsemaan seikkaan tai muuten ajankohtaiseen asiaan. Ei huvittanut vasta rehellisesti ja toisaalta väärän kuvan antaminenkin ahdisti.

Nykyisin, kun kuopukseni asuu muualla, olen siirtynyt toisenlaiseen vaiheeseen elämässäni. Minun vuosien väsymys on vihdoin helpottanut ja huomaan, että väsymyksen poistuessa sosiaalisuuteni on palaamassa. Nykyisin on kovin helppoa nauraa kepeästi ja nauttia elämästä, tunnen taas olevani oman elämäni herra (tai siis rouva). Arvostan niitä ihmisiä, jotka eivät kääntäneet meille selkäänsä hankalien vuosien aikana vaan pitivät yhteyttä ja pyysivät meitä mukaan kerta toisensa jälkeen. Niillä ihmisillä on ollut iso merkitys elämässäni ja jaksamisessani. Toivon, että voin joskus antaa heille takaisin edes osan siitä sosiaalisesta hyväksynnästä, jota he meille osoittivat silloin kun kaikki ei mennyt meillä ns. putkeen.

d (7)

Photo by TMAB2003 on Foter.com / CC BY-ND

Eväitä onnistuneeseen kohtaamiseen

Kohtaaminen voi mennä vikaan jo heti alkumetreillä. Kun paikalle tulee uusi henkilö ja jos hänen saapumistaan ei huomioida mitenkään, paikalle tulija tuskin tuntee oloaan hyväksi. Hiljattain minulle kävi näin, kun liityin pöytäseurueeseen, jossa kaikki muut olivat minulle hyvinkin tuttuja henkilöitä. Meneillään oli (ilmeisesti) mielenkiintoinen keskustelu. Keskustelu oli niin mielenkiintoinen, ettei kukaan pöytäseurueessa kerennyt noteeraamaan saapumistani mitenkään. Tuli vähän ontto olo, mutta en kehdannut kuitenkaan osoittaa mieltäni ja poistua paikalta.

Ehkä siksi en poistunut paikalta, että en halunnut kuitenkaan loukata muita, tosin en ollut varma olisiko poistumistani edes huomattu. Ymmärsin toki, että meneillään ollut keskustelu oli osallistujista niin mielenkiintoinen, että he eivät malttaneet herpaantua siitä edes hetkeksi. Tilanne korjaantui vähän myöhemmin, kun minut otettiin mukaan keskusteluun, mutta itsekseni jäin miettimään tilannetta ja etenkin sitä miltä se minusta tuntui. Olisiko sen keskustelun punainen lanka kadonnut, jos minun saapumiseni paikalle olisi jotenkin noteerattu? Edes nyökkäämäll? Olisiko silloin joltain jäänyt sanomatta joku kielenpäällä ollut tärkeä pointti?

Jos kohtaamisen ensihetket sujuvat joko hyvin tai huonosti, niin on hyvä muistaa, että koko tilanne ei vielä ole siinä. Aloitusta ehkä vielä tärkeämpää kohtaamisen kannalta on jatko. Maltetaanko kuunnella vai keskitytäänkö omaan itseensä? Jos maltetaan kuunnella, niin onko kuunteleminen näennäistä vai todellista? Olen joskus itsekin syyllistynyt kuuntelemaan siten, että samalla mietin, miten vastaan kuulemaani. Tämä on vähän typerää. Tiedän nimittäin oikein hyvin, että en pysty tekemää tai ajattelemaan kovin montaa asiaa kerrallaan. Eli parempi olisi vain keskittyä kuuntelemaan ja korkeintaan miettiä samalla ymmärtääkö puhujan pointin oikein ja miettiä sitä omaa reaktiotaan vasta vähän myöhemmin.

Usein kuulee väitettävän, että kiire estää aidon kohtaamisen. Todellisuudessa kiire kuitenkin estää kuuntelemista todella harvoin. Muistan kuulleeni, että keskimäärin ihmiseltä vie noin 20 sekuntia kertoa asiansa. Siitä voinee päätellä, että jos toisen kuuntelemiseen irrottaa omasta ajastaan yhden minuutin, niin asia tulee jo selväksi. Jos oma aikataulu on tiukka, niin sen minuutin jälkeen voi pyytää toiselta, että palataan asiaan hieman myöhemmin paremmalla ajalla. Silloin on tärkeää myös oma-aloitteisesti palata siihen asiaan, se on jatko-osa siihen kohtaamiseen ja sen synnyttämään tunnereaktioon.

Etenkin hankalissa tilanteissa kohtaamisen merkitys korostuu. Moni ristiriitatilanne eskaloituu konfliktiksi nimenomaan huonosti sujuneen kohtaamisen takia. Kohtaamisella tai kohtaamattomuudella on iso osa siinä, miten vastapuoli kokee tilanteen: syntyy käsitys siitä, onko ne asiat vai ihmiset, jotka riitelevät.

Itselleni ehkä tärkein ohjenuora muiden kohtaamisessa on ollut ”it’s not about you” eli mielestäni hyvä kohtaaminen lähtee siitä, että keskittyy toiseen eikä itseensä. Oman näkymisensä ja pätemisentarpeensa voi työntää hetkeksi taka-alalle ja keskittyä toisen kokemukseen ja näkyväksi tekemiseen.

colleagues-having-business-meeting-in-coffee-bar

Photo on Foter.com

Toivo on pahinta?

Minulla on kehitysvammainen ja autistinen poika. Hänen olemassaolonsa ja vaikeutensa on tuonut elämääni paljon asioita, joita tuskin muuten olisin kokenut. Osa niistä on hyviä ja osa taas ei-niin-hyviä. Poikani ansiosta olen miettinyt ihmisyyttä ja sitä, mistä se muodostuu. Kantavana ajatuksena on ollut, että minun poikani on ihan yhtä paljon ihminen kuin minä tai kuka muu tahansa.

Poikani ei osaa puhua. Ajatuksia ja asiaa hänellä kyllä on. Muistan, kuinka hänen ollessa pieni vuosia ajattelin ja toivoin, että kyllä se puhe sieltä vielä tulee. Toivoin puhetta eniten ehkä siksi, että ajattelin, että sitten saan paremman ikkunan hänen maailmaansa. Ymmärtäisin paremmin hänen ajatuksiaan ja tapaansa katsoa maailmaa, kun hän pystyisi sanottamaan sitä minulle. No, sitä päivää ei koskaan tullut. Ei tullut, vaikka vuosia sitä toivoin ja vaikka vuosia teimme töitä puheen kehityksen eteen.

Muistan, että jossain vaiheessa, kun poikani oli jo kouluikäinen, minun mieleeni alkoi hiipimään ajatus, että ikää alkaa olla jo aika paljon ja puhe tai siis puhumattomuus vain junnaa paikallaan. Tuli päivä, jona puheterapia lopetettiin hyödyttömänä. Se oli vaikea paikka minulle. Arkeani se toki helpotti, että enää ei tarvinnut huolehtia pojan puheterapiasta, Kela-kuvioista ja pojan matkoista puheterapiaan työpäivän aikana. Se tietenkin tavallaan helpotti arkeani. Mutta sen tosiasian, että sitä puhetta pojalleni tuskin koskaan tulee, hyväksyminen oli minulle vaikeaa. Muistan, että silloin ajattelin, että toivosta luopuminen on pahinta.

child-boy-one-person-grief-disappointment-hope

Photo on Foter.com

Vähän samanlainen, että toivosta luopuminen on pahinta, fiilis minulle tuli tänä syksynä, kun poikani ei sopeutunut uuteen kouluun. Koko koulu-uransa poikani on ollut erityisopetuksessa ja matkan varrella erilaisia, erityisesti käyttäytymiseen liittyviä ongelmia on ollut. Pari viimeistä peruskouluvuotta meni kuitenkin mielestäni jopa hyvin. Koulussa pärjäsivät hänen kanssaan eikä ollut suurempia ongelmia ollut.

Olin riemuissani, kun poikani pääsi jatko-opintoihin erityiskouluun. Innoissani hurrasin ja hehkutin asiaa vähän siellä sun täällä. Syksyllä koulun alettua, paluu todellisuuteen alkoi. Hänelle tuli ongelmia koulussa jo heti ensi päivistä lähtien. Pidettiin palaveri, ilokseni siellä kaikki olivat toiveikkaita ja mietittiin hyvässä hengessä yhdessä keinoja, millä koulu saataisiin sujumaan. Meni pari viikkoa lisää, ja tuli uusia ongelmia. Ja uusi palaveri. Se ei sitten enää mennytkään niin hyvässä hengessä. Kyse oli (mielestäni) varsin pitkälle etukäteen käsikirjoitetusta palaverista, jossa ei niin hirveästi ollut merkitystä mitä me vanhemmat sanoimme. Koulu oli halukas heittämään hanskat tiskiin ja heidän mielestään poikani pitäisi siirtää jonnekin muualle (lue: jonkun muun ongelmaksi).

Ongelma vain oli, että sopivan paikan löytäminen on aika vaikeaa. Kyseessä oli ymmärtääkseni voimakkaimmin tuettu opetusmalli kehitysvammaiselle nuorelle ja nyt oltiin tilanteessa, että sitä ei hänen kohdallaan saatu toimimaan. Ei saatu, vaikka yritettiin yhtä sun toista. Hän ei vain sopeutunut uuteen paikkaan ja reagoi tilanteeseen aggressiivisella käytöksellä.

Tilanne masensi minua kovasti. Olin ajatellut, että koska vanhassa koulussa ongelmia oli ollut varsin vähän pari viimeistä vuotta, niin tämä uusi koulukin sujuisi ja poikani oppisi siellä uusia elämän arkipäivän taitoja. Sellaisia taitoja, jotka helpottaisivat hänen elämäänsä tulevina vuosina.

child-boy-one-the-son-of-baby-person-hope

Photo on Foter.com

Mietin ja työstin asiaa itsekseni sekä mieheni että muun lähipiirini kanssa. Sitten yhtenä aamuna puhuin asiasta yhden luottoystäväni, uintikaverini, kanssa. Kerroin hänelle siitä, miten toivosta luopuminen tuntuu minusta aina pahalta. Että välillä minusta tuntuu, että toivo on pahinta. Että olisi ollut parempi, jos en olisi edes koskaan toivonutkaan, että se koulu lähtee sujumaan. Että siten olisin säästynyt siltä toivosta luopumisen tuskasta. Pohdin hänen kanssaan, että mistä se toivo aina hiipii mieleeni, vaikka historian perusteella siihen ei olisikaan mitään aihetta. Että miten se aina jostain viriää ja miten se ei suostu heivllä kuolemaan.

Tämän empaattisen ja tilannettani ymmärtävän ihmisen kanssa asiaa pohtiessani yhtäkkiä päähäni pälkähti ajatus, että ehkä toivo on meidän vanhempien asia. Että se on osa vanhemmuutta. Vaikka muu maailma näkisi poikani täysin toivottomana tapauksena, niin täytyyhän jonkun uskoa häneenkin. Eikö jokainen meistä tarvitse myös ympäristön uskoa itseensä? Ehkä eniten muiden uskoa tarvitsevatkin juuri ne, joiden tilanne jostain syystä näyttää toivottomammalta.

Se oli minulle helpottava ajatus. Vaikka toivosta luopuminen on välillä rankkaa, niin ymmärsin, että toivo on kuitenkin tärkeä. Silloinkin kun se näyttää turhalta. Lastensa parasta ja puolesta toivominen on osa vanhemmuutta. Tätä pohtiessa mieleni kirkastui ja ymmärsin, että poikani suhteen toivominen ja toivon ylläpito minun tehtävä. Jotta olisi joku joka uskoo ja on valmis tekemään työtä hänen parempaan huomiseen kaikissa maailman tilanteissa. Mietin, että ehkä se on syy, miksi vanhempien toivo viriää niin helposti eikä suostu hevillä kuolemaan.

father-holding-son-s-hand-who-is-blowing-soap-bubbles

Photo on Foter.com

Mikä minussa on vikana?

Viikonlopun Hesarissa kerrottiin Risto Siilasmaan kriittisä näkemyksiä Jorma Ollilan johtamistyylistä. Mielenkiintoisen tästä teki Jorma Ollilan vastine näihin väitteisiin. Kahdella ihmisellä on varsin erilainen käsitys asioista ja tapahtumista. Osin kyse lienee siitä, että eri ihmiset arvostavat erilaista johtamista ja toimintatapoja ja katsovat niitä siksi erilaisten lasien tai suodattimien läpi. Mutta ehkä kyse on myös ihmisen sokeista pisteistä?

d

Photo by verbeeldingskr8 on Foter.com / CC BY-NC-SA

Hiljattain aloittamallani työ- ja organisaatiopsykologian kurssilla keskusteltiin siitä, kuinka tiukassa paikassa ihmiset huomaamattaan sortuvat epämiellyttävään käytökseen ja jyräävät asioita muista piittaamatta. Siis samat ihmiset, jotka normaalisti osaavat toimia fiksusti ja huomioida muita ikään kuin menettävät ’fiksuutensa’ kun eteen tulee riittävän hankala tilanne, jossa stressitasot nousevat korkealle.

Sokeat pisteet ovat nimensä mukaisesti asioita, joita ei itse havaitse ja siksi hankalia hallita. Daniel Golemanin kirjassa Tunneäly työelämässä tyypillisiksi esimiesten ja johtajien sokeiksi pisteiksi mainitaan:

  • Hillitön kunnianhimo, pyritään saavuttamaan asioita ”hinnalla millä hyvänsä”.
  • Mahdottomien tavoitteiden asettaminen.
  • Työhulluus, töitä tehdään kaiken muun kustannuksella.
  • Orjapiiskurimaiset otteet, vaaditaan muilta liikaa.
  • Vallanhimo, haalitaan valtaa sen itsensä takia eikä yhteisen hyvän vuoksi.
  • Pätemisen tarve, riippuvuus kiitoksesta ja kunniasta muiden kustannuksella.
  • Ulkomuodon ylikorostaminen, jolloin ulkoinen kuva ja aineelliset menestyksen merkit nousevat muita suhteettoman tärkeäksi.
  • Täydellisyyden tarve ja siitä johtuva kritiikin sietämättömyys. Näkemys, että epäonnistumiset eivät johdu itsestäön vaan ne johtuvat muista.

Yritän miettiä mitkähän ovat minun sokeita pisteitä. Työkavereilta ja etenkin alaisilta kriittisen palautteen keräämisen olen kokenut haastavaksi. Suoraan kysymällä ei välttämättä saa kovinkaan kaksisia tuloksia. Ihmiset eivät välttämättä halua sanoa ikäviä asioita toisesta, vaikka niitä yrittäisi kysellä. Pitäisi ehkä järjestää joku anonyymi tapa kerätä itsestään palautetta.

d

Photo by pedagogskanenordvast on Foter.com / CC BY

Mitä muita lähteitä voisin käyttää sokeiden pisteiden selvittämiseksi? Löytyisikö esimerkiksi minusta tehdyistä 360-arvioista kommentteja, jotka olisin kokenut yllättävinä. Ikävä kyllä, minusta tehdyt 360-arviot ovat aika vanhoja ja on vaikea arvioida kuinka relevantteja ne enää ovat. Mutta ehkä niitä voisi kuitenkin pitää suuntaa antavina.

Perheeltä olen tottunut saamaan rehellistä palautetta. Etenkin murrosikäiset lapset kertovat auliisti, mikä kaikki vanhemmissa on vikana.  Valitettavasti tätä informaatiota ei osaa useinkaan arvostaa siinä tilanteessa. Nyt kun lapseni ei enää ole murrosikäinen tämän tyyppinen pyytämättä tuleva suora ja napakka palaute on kadonnut miltei kokonaan. Täytynee kokeilla, josko sitä saisi kyselemällä. Ja yrittää arvostaa kriittistä palautetta ja olla vetämättä siitä hernettä nenään.

d (1)

Photo by John-Morgan on Foter.com / CC BY

 

Keitä ne on ne sankarit?

Lauantaina olin Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) -kirjan julkaisutilaisuudessa. Kirjaan on koottu lyhyitä tarinoita suomalaisista naisista eri aikoina. Mukana on niin historian henkilöitä kuin tämän päivän sankareitakin, yhdistävä tekijä on siis se, että kirjan sankarit ovat naisia.

IMG_3462

Kunnianosoituksena kirjan sankareille oli laittanut jalkaani Worder Woman -kengät

Vaikka hieman karsastan jako nais- ja miessankareihin, niin pidän kirjaa ja jakoa tässä tapauksessa tärkeänä, onhan aikojen kuluessa kirjoitettu useita kirjoja, joissa kerrotaan lähes pelkästään miessankareista (esim. Historian suurmiehiä). Joten ei kai tämä ole sen pahempi! Ja siinä minusta maailma on mennyt eteenpäin, että yhä useammin nostetaan esille tyttö- tai naissankareita.

Kirjan tarinat ovat lyhyitä. Jokainen tarina koostuu yhdestä koko sivun kuvasta, yleensä piirroskuvasta, mutta mukana on yksi valokuvakin. Itse tarina on kaksi sivua pitkä, siihen on siis maltettu sisällyttää vain olennainen. Tarinan jälkeen on vielä yhdellä sivulla esitetty joku sankarin ajatelma, mietelause tai voimalause ja muutama fakta sankarin elämästä.

Tykkäsin kirjassa ennen kaikkea siitä, että mukaan oli valittu hyvin erilainen joukko naissankareita. Pidän ajatuksesta, että monella lailla voi tehdä merkittäviä asioita ja osoittaa elämässä ja että joskus sankaruus muodostuu suurista asioita ja joskus vähän piennemmistä. Sillä tuodaan esiin, että sankaruus on kaikkien ulottuvilla. Vaihdoin muutaman sanan yhden kirjaan valitun sankarin kanssa. Hän kertoi olleensa hämmästynyt siitä, että hänet oli valittu mukaan. Kirjaan päästäkseen ei siis ole tarvinnut olla julkkis tai suuren yleisön tuntema merkkihenkilö.

Toinen mihin kiinnitin huomiota oli, että tarinat on kirjassa esitetty tekijän etunimen perusteella aakkosjärjestyksessä. Koin sen tasapuolisena kirjan sankareiden käsittelynä.  Tarinoita ja henkilöitä ei oltu laitettu keinotekoiseen tärkeysjärjestykseen tai tehty kenestäkään suurempaa kuin toisesta.

En ole vielä lukenut kaikkia kirjan tarinoita, mutta nyt voin jo sanoa, että pidän kirjasta. Tarinoita on mukava lukea selaillen ja miettien mitä ne kertovat henkilön lisäksi ympäröivästä maailmasta.

img_3459.jpg

Presidentillinen kahvi

Ranskan presidentti kävi vierailulla Suomessa. Vierailun jälkipuinnin perusteella vierailun merkittävin asia oli presidenttien kahvin juonti Kauppatorin torikahvilassa. Sosiaalisessa mediassa asiaan on kommentoitu runsaasti, kantaa on otettu sekä puolesta että vastaan. Jopa presidentti Niinistökin kommentoi asiaa. Ja eikä siinä vielä kaikki, myös Ranskan presidentin kansliakin julkaisi asiasta tiedotteen.

Kovin paljoa ei tarvitse maailmalla matkustaa huomatakseen, että eri maissa makutottumukset poikkeavat toisistaan. En osaa ajatella, että jonkun maku olisi sen parempi kuin jonkun toisen. Mieltymykset ovat vain erilaisia.

Presidentit siis nauttivat kupposet kahvia Kauppatorilla ja kahvi oli meillä suomalaista suodatinkahvia. Ehkä hieman erityyppistä kuin se, mitä Ranskan presidentti on kotimaassaan tottunut juomaan.

Suomessa juodaan maailman eniten kahvia. Sillä perusteella mielestäni voisi olettaa, että  kyllä me täällä jotain kahvista ja kahvinjuonnista ymmärrämme. Ei muuta kuin nokka pystyyn vaan!

d

Photo by bizmac on Foter.com / CC BY

Laina johon sinulla on varaa?

Sain joku aika sitten (mainos)postia otsikolla ”Laina, johon sinulla on varaa”. Tarkempi tutustuminen paljasti, että kyseessä oli Nordax Bankin mainos ja että lainan korko asettuisi 7,9 % – 18,9 % väliin.

Vaikka ymmärsin, että kyseessä on mainos enkä  ollut lainarahan tarapeessa, niin jäin miettimään tätä. Totesin itsekseni, että en ole kyllä ollenkaan varma, olisiko minulla varaa maksaa korkoa 18,9 %. Kenellä tuohon olisi varaa? Minkälaiset kuukausitulot vaaditaan, jotta voi sanoa, että on varaa maksaa 18.9 % korkoa lainasta. Korkolain mukainen viivästyskorkokin on tällä hetkellä yksityisihmiselle 7 %.

Eikö mainonnassa pitäisi noudattaa jotain totuusperiaatteita? Siis jos korko voi olla jopa 18,9 %, niin miten voi mainostaa, että jollain (minulla?) on siihen varaa? Ja lisäksi samassa yhteydessä puhua talouden hallinnasta ja tasapianosta.

IMG_3393.JPG

Matkalla kohti tavoitetta!

Kotiuduin kesälomareissulta, jossa matkasimme mieheni kanssa avoautolla Pohjois-Norjaan ja takaisin. Ensimmäinen haaste oli rajoittaa mukaan otettavaa tavaramäärää niin, että saimme kaiken mahtumaan pienen avoauton tavaratilaan. Emme siis halunneet ottaa mukaan mitään tarpeetonta, mutta kuitenkin kaiken tarpeellisen.

Ensimmäinen varsinainen määränpää oli Koli. Halusin nähdä Suomen kansallismaisemaksi kuvatun alueen omin silmin. Ja komeat maisemat sieltä olikin!

Koli.jpg

Kolilta suuntasimme Suomussalmelle Kainuuseen. Meidän varsinainen kohteemme siellä oli Raatteen tie. Raatteen tiellä käytiin Talvisodan merkittävimpiä taisteluita ja suomalaisten ansiot siellä vihollista vastaan on noteerattu jopa kansainvälisesti. Koska sotahistoria ei ole parasta osaamisaluettani, halusin etukäteen hankkia lisää tietoa Raatteen tien tapahtumista. Divarista löysinkin sopivan kirjan aiheesta, jonka luin etukäteen. Suomussalmea lähestyttäessä huomasimme, että pororaja idässä on alempana kuin lännessä: Suomussalmen keskustan tuntumassa todella käyskenteli poroja. Raatteen tiestä rajaa lähinnä oleva osa on säiytetty museotienä ja tien varrelta löytyi taisteluiden muistomerkkejä ja taistelupaikkoja. Tien päästä löytyi Talvisodan aikainen historiallinen rajaportti.

Raatteen tie.jpg

Raatteen tiehen tutustumisen jälkeen suuntasimme taas kohti pohjoista. Noin 30 kilometriä Suomussalmelta Kuusamoon päin löytyi tanssija (!) Reijo Kelan tilataideteos Hiljainen kansa. Olin nähnyt tästä teoksesta aikaisemmin vain valokuvia, mutta jo ne olivat tehneet minuun vaikutuksen ja siksi halusin tutustua teokseen tarkemmin. Pidin ajatuksesta, että taiteilija ei ole selventänyt teoksen tarkoitusta tai sanomaa, vaan on jättänyt tulkinnan katsojalle. Oli kiehtovaa itse miettiä erilaisia vaihtoehtoja selittämään teosta. Itselleni teoksen hahmot voivat tarkoittaa montaa asiaa, joko kuolleita, joilla on edelleen sanottavaa tai sitten ne voivat kuvata eläviä ihmisiä, jotka on unohdettu, koska he eivät pidä ääntä itsestään tai jopa hiljennetty.

Hiljainen kansa.jpg

Matka jatkui kohti pohjoista, emme halunneet mennä Norjan puolelle vielä Utsjoelta, vaan jatkoimme itään pitkin pohjoista rajaseutua kulkevaa tietä ja ylitimme rajan Nuorgamin tienoilla. Olin vähän pettynyt, kun maastoon tai tielle ei oltu merkattu Suomen pohjoisinta kohtaa. Olisin pysähtynyt siihen ottamaan selfien tai jotain. Mutta nyt siis vain huristelimme autolla paikan ohi. Joku tienvarsikahvila kyllä mainosti olevansa Suomen pohjoisin kahvila, mutta siihen emme kokeneet tarvetta pysähtyä.

Pohjois-Norja on karua seutua. Minua kiehtoo luonnon karuus, pidän sitä tavattoman kauniina. Tykkään ulkosaaristosta ja samaa hienoutta näen myös Lapin tuntureilla ja Norjan vuorilla. Pohjois-Norjan teillä pohdimme, että jos on Suomi pitkien välimatkojen maa, niin on kyllä Norjakin. Tiet halkoivat maisemaa kymmeniä kilometrejä ilman, että näkyi yhtään taloa tai muita merkkejä asutuksesta. Autoja tuli vastaan harvakseltaan, jos ollenkaan. Jylhät maisemat toki korvasivat pitkät ajomatkat.

Kivinen maisema.jpg

Nordkapp oli seuraava isompi etappimme, minulle se oli jopa reissun pääkohde. Nordkapp on Euroopan mantereen pohjoisin kohta, jonne pääsee autolla. Vähän jännitin, miten meidän Nordkappissa vierailu onnistuu, sillä olin lukenut netistä matkakertomuksia, joissa kaikki ei ollut mennyt Nordkappin suhteen parhaalla mahdollisella tavalla. Majoituimme pienessä mökissä muutaman kymmenen kilometrin päässä Nordkappista ja aamu siellä aukeni sumuisena, siis todella sumuisena, ei juurikaan nähnyt eteensä. Mutta onneksi sumu hälveni varsin nopeasti. Olin innoissani, olinhan asettanut Nordkappissa käymisen yhdeksi tavoitteekseni jo vuosia sitten ja nyt se oli toteutumassa!

Nordkappia lähestyttäessä liikenne vilkastui. Selvästi en ollut ainoa, joka halusi käydä tällä Euroopan laidalla. Nordkappiin meneminen on maksullista, kahdelta henkilöltä maksu oli 58 euroa. Mieheni mielestä se oli ryöstöhinta, mutta minua se ei enää tässä vaiheessa haitannut. Olin jo niin lähellä pitkäkäaikasta tavoitettani, että 58 euroa sen saavuttamiseksi tuntui pikkujutulta. Perillä ostin lisäksi jopa diplomin Nordkappin saavuttamisesta. Vähän hölmöä rahankäyttöä juu, mutta halusin diplomin silti. Vähän niin kuin muistutukseksi ja uskonvahvistukseksi itselleni, että vaikka elämässä on ollut kaikenlaisia mutkia matkalla, niin kuitenkin lopulta pääsin perille Nordkappiin!

Nordkapp (2)

Näkymä Nordkappista pohjoiseen

Nordkappin jälkeen suuntasimme rannikkoa pitkin kohti Tromssaa. Matkalla näimme idyllisiä kyliä kauniine satamineen ja sitten lisäksi merta, vuonoja ja vuoria. Siis juuri niitä hienoja maisemia, joita olimme tulleet reissulta hakemaan.

Venesatama

Pohjois-Norjan teillä tuli vastaan tiellä rauhallisesti käyskenteleviä tai makoilevia poroja ja lisäksi lampaita. Porot tai lampaat eivät liikenteestä häiriintyneet vaan jatkoivat autosta huolimatta makoiluaan, ruokailuaan, märehtimistään tai mitä nyt olivatkaan tekemässä.

Lampaat

Tromssan jälkeen suuntasimme auton keulan kohti Kilpisjärveä hieman haikein mielin. Vaikka tiesimme, että edessä oli vielä hienoja paikkoja, niin ymmärsimme, että olemme jo kotimatkalla. Haikeaa tai ei, niin erityisesti jyhkeä Saana on vaikuttava näky.

Saana

Kilpisjärveltä jatkoimme matkaa kohti etelää. Yöksi suuntasimme Pallastunturille, jossa yövyimme perinteikkäässä Pallas Hotellissa. Se ei ole tavanomainen standardihotelli, moderneine ja uutuutta kiiltävine tilaoineen ja ratkaisuineen, vaan pikemminkin muistomerkki menneestä ajasta. Hirsistä rakennettu hotelli on peräisin vuodelta 1948 ja siellä näkyy ajan patinaa ja käytön merkkejä. Emme kokeneet hotellia nuhruisena, vaan pidimme siitä ja tunnelmasta juuri sellaisena.  Ihastuimme siis paikkaan ja hotelliin ikihyviksi! Lisäksi meistä, etelän ihmisistä, hotellin pihapiirissä käyskentelevät porot olivat eksoottisia. Hotellin läheisyydessä, Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa, löytyy viitoitettuja vaellus- ja ulkoilureittejä, joita samoilemalla voi tutustua Lapin luontoon. Päätimme, että tänne tulemme vielä uudestaan!

Hotelli Pallas

Matkan viimeinen varsinainen etappi oli Kalajoen hiekkasärkät. En ollut käynyt siellä aikaisemmin, joten halusin sinne. Hiekkasärkät ja ranta olivatkin näkemisen arvoisia ja kävelimme hiekkasärkillä sen verran kuin kenkiään kastelematta oli mahdollista. Kalajoen hotellivalintamme ei mennyt ihan nappiin, emme tykänneet hotellista ja luulen,, että alueelta olisi löytynyt parempiakin yöpymispaikkoja.

Kalajoki.jpg

Kalajoen jälkeen olimme henkisesti valmiit palaamaan kotiin emmekä enää niin innokkaasti poikenneet reitiltä vaan ajoimme ruoka- ja vessataukoja lukuunottamatta kohti kotia.

Reissua emme liikaa suunnitelleet etukäteen vaan päätimme tehdä suunnitelmaa matkan varrella sen mukaan, mikä milloinkin tuntui hyvältä tai vaikutti kiinnostavalta. Alkuun meillä oli sellainen idea, että päättäisimme seuraavan päivän yöpymispaikan joko edellisenä iltana tai viimeistään aamulla ja tekisimme silloin tarvittavat varaukset. Tästä emme lopulta enää pitäneet kiinni, jotenkin tuntui liian vaikealta tietää jo aamulla, mihin asti haluaisimme ajaa ja missä kaikkialla haluaisimme poiketa matkan varrella. Olimme liikkeellä sesongin ulkopuolella, joten tästä ei aiheutunut mitään ongelmia, vaan aina löysimme nettiä hyödyntämällä majapaikan.

Tietoisesti päätimme kokeilla rohkeasti erilaisia yöpymisvaihtoehtoja, tosin lopulta suosimme sellaisia paikkoja, joissa sai myös aamiaisen. Hyvä aamiainen helpotti seuraavan päivän ruokahuoltoa, etenkin harvaanasutuilla seuduilla ei näkynyt kahviloita, ravintoloita, kauppoja tai edes kioskeja. Pitkien välimatkojen takia tankkasimme auton siinä vaiheessa, kun tankki oli noin puolillaan ja yleensä sellaisessa paikassa, jossa minä pääsin vessaan.

Automatkailu ilman jäykkää suunnitelmaa sopi meille. Huomasin jo nuorena interrailillä, että minulle matkan teko, ei päämäärän saavuttaminen, on se juttu. Nautimme sen tarjoamasta vapauden tunteesta ja joustavuudesta. Meille maisemat oli se juttu, jota tulimme katsomaan ja hienoja maisemia myös riitti. Pääosin matka meni hyvin, tai peräti loistavasti. Tietoisesti otimme riskejä maja- ja ruokapaikkojen suhteen ja vaikka suurin osa valinnoista oli onnistuneita, niin mahtui mukaan muutama huonokin kokemus. Niistä emme masentuneet vaan totesimme, että ilman riskiä ei yleensä ole myöskään voittoja.

Maisema_auto

Ihana, puhdas meri!

Tämä hellekesä on herättänyt minut myös ei-niin-positiiviseen sinileväongelmaan. Samaan aikaan, kun on voinut nauttia toiveiden kesähelteistä, minulle niin rakas Suomenlahti kamppailee sinilevän kourissa. Itämeren sinilevälautat näkyvät kuulemma jopa avaruuteen asti, näin olen siis lukenut, en ole käynyt avaruudessa katsomassa pitääkö paikkansa vai ei. Näkyi ne sinne tai ei, niin joka tapauksessa ongelma on iso,

Olen kasvanut Helsingissä, joten meressä uiminen on minulle tuttua puuhaa. Lapsuudessani ei sinilevästä puhuttu, merenrannat Hietsu mukaan lukien oli kesäisin uintikelpoista koko kesän. Aikuisena hurahdin kajakkimelontaan ja meressä melomista ei mielestäni voita mikään. Tietenkin puhtaassa meressä on mukavampi meloa kuin vellovassa levämassassa. Illalla melontaretken päätteeksi on ihana pulahtaa vilvoittavaan veteen uimaan. Rannalla vellova sinilevämassa hillitsee pulahtamishalua ihan kummasti.

Meillä on mökki Saimaalla, joten vietän siellä aikaa vesistön äärellä. Saimaalla ei sinilevää, ainakaan vielä, ole esiintynyt niin paljoa. Ymmärtääkseni johtuu lähinnä siitä, että Saimaan vesi vaihtuu jatkuvasti, Saimaata onkin joskus kuvattu hitaasti virtaavaksi joeksi. Saimaan vedet päätyvät Suomenlahteen, joten vaikka Saimaa näyttäytyy edelleen varsin puhtaana, on vedenpuhtaus ja kuormitus tärkeä huomioida myös siellä.

Tämä kaikki on saanut minut miettimään, mitä minä voin tehdä asian hyväksi. Parempia valintoja voi tehdä joka päivä niin kotona kuin mökilläkin. Ensimmäisenä tulee mieleen ympäristöystävälliset pesuaineet. Ihan yhtä puhdasta saa oikeilla tekniikoilla käyttämällä ympäristöystävällisiä pesuaineita kuin jotain ’lian räjäyttäviä’ myrkkyjäkin. Pintoja voi puhdistaa useammin ja jopa pelkällä vedelläkin saa puhdasta jälkeä käyttämällä sopivia tekniikoita. Ikkunat pesen ilman pesuaineita ikkunaliinalla ja ihmesienellä saa puhdistettua sekä vesiroiskeita lasista että piintymiä muovipinnoilta pelkällä vedellä.

Roskien lajittelu ja kompostointi ovat myös hyviä keinoja. Kaikki ovat varmaan sitä mieltä, että maailma ei tarvitse niin paljoa kaatopaikkajätettä. Vanhojen tavaroiden tuunaus kuulostaa myös hyvältä vaihtoehdolta. Omat tuunaus- ja rakentelutaidot ovat vain kovasti huonot. En ole kovin kätevä käsistäni, joten monesti tyydyn ihailemaan muiden tuotoksia kateellisena. Toki toivon, että jonain päivänä oppisin myös itse tekemään jostain jo parhaat päivänsä nähneestä esineestä jonkin uuteen käyttötarkoitukseen sopivan jutun.

Tiedän, että kukaan ei voi tehdä kaikkea, mutta kaikki voivat tehdä jotain! Siihen, että ei voi ratkaista koko ongelmaa, on turha kenenkään tuudittaa. Elämässä monessa asiassa on niin, että kun päivittäin tekee pikkuisen parempia valintoja, niin vuosien saatossa saa aikaiseksi isoja asioita. Ja usein nämä pienet valinnat ruokkivat toisiaan ja ohjaavat tekemään uusia pikkuisen parempia valintoja.

Ja jos ei heti tule mieleen mitään itselle juuri sillä hetkellä sopivaa ns. parempaa valintaa, niin voi osallistua merialueiden suojeluun käyttämällä rahaa. Jo 10 euron lahjoituksella autat parantamaan Itämeren tilaa ja poistamaan 50 kg levää: https://www.puhdasmeri.fi/. Halutessasi saat oman lahjoituksesi näkymään kartalla, siellä näkyy myös minun tekemä vaatimaton lahjoitus: Sinisilmäinen blondi Itämeren hyväksi.

baltic-sea-sea-wave-spray (1)

 

Photo on Foter.com