Mun on pakko twerkkaa…

…että saisin fyrkkaa. Tätä Antti Tuiskun biisiä on hauska lauleskella töihin ajaessa. Tänään mietin asiaa hieman toiselta kantilta.

Hesarissa oli juttu siitä, kuinka Tuusula maksaa kehitysvammaisten työtoiminnasta osallistujille (siis niille kehitysvammaisille) palkkaa 2 euroa päivältä ja mutta laskuttaa näitä samoja ihmisiä työtoiminnassa tarjotusta ruuasta 5 euroa per päivä. Eli loppujen lopuksi osallistuja maksaa 3 euroa siitä, että saa osallistua työtoimintaan.

Kuinka moni meistä ’normaaleista’ olisi valmis maksamaan työnteosta? Tuskin kovinkaan moni. Yleensähän oletetaan, että työstä pitää saada palkkaa; että menetettystä vapaa-ajasta (joka siis kulutetaan töissä) täytyy saada korvaus.

Palataan tähän ”mun on pakko twerkkaa, että saisin fyrkkaa”. Kiitollinen olen siitä, että pystyn ”twerkkaamaan”, kaikki ei pysty. Ei tänään eikä ehkä koskaan. Olen kiitollinen, että voin tehdä töitä ja elättämään sillä itseni ja perheenikin. Työnteko ja ennen kaikkea siihen liittyvä työkyky on etuoikeus.

Eihän tämä mikään uusi ajatus minulle ole, mutta ei siitä ihan joka päivä muista olla kiitollinen!

Linkki Hesarin juttuun: Päiväpalkka kaksi euroa ja ruokamaksu viitosen – Tuusula pani kehitysvammaiset maksamaan työnteosta

artist-working-in-clay

Photo credit: Foter.com

Voiko positiivisen palautteen rahastaa?

Ainakin voi yrittää, mutta kannattaako se?

Vuosia sitten esimieskurssilla yksi toinen osallistuja sanoi, että hän ei koskaan kehu (mies)alaisiaan, koska jos kehuu, niin sitten alainen välittömästi tai viimeistään seuraavassa kehityskeskustelussa pyytää kehumiseen vedoten palkankorotusta. Siis että kehumisen kohde ns. rahastaa saamansa positiivisen palautteen. Minulle näin ei ole (vielä) käynyt ja vaikka en sitä varsinaisesti pelkää, niin ymmärrän kyllä pointin. Vaikka palkankorotuspyyntöjen (sekä aiheellisten ja aiheettomien) käsitteleminen kuuluu normaaliin esimiestyöhön. Vaikka palkankorotuksia olisi hauska jakaa, niin aina se ei kuitenkaan ole mahdollista.

Itse en ole koskaan yrittänyt saada palkankorotusta (tai –tarkistusta) vedoten esimiehen positiiviseen palautteeseen. Vaikka palkankorotus olisikin kiva, niin mielestäni työnteko on mukavampaa, jos oma esimies välillä kehuu.

Tämä aihe on selvästi jäänyt minua mietityttämään, sekä esimiehenä että alaisena. Kiinnostaisi kuulla muiden ajatuksia ja/tai kokemuksia aiheesta. Oletko joskus pyytänyt palkankorotusta vedoten esimiehen positiiviseen palauttteeseen? Tai onko sinulta pyydetty palkankorotusta vedoten positiiviseen palautteeseen? Miten kävi, tuliko palkankorotus? Entä jatkuiko positiivinen palaute?

coins-on-white-surface

Photo credit: Foter.com

Miksi positiivinen palaute jää joskus antamatta?

Aina ansaittuakaan positiivista palautetta ei tule annettua. Syyt siihen vaihtelevat. Itselleni tuli mieleeni muutamia syitä, miksi olen joskus jättänyt positiivisen palautteen antamatta. Näin on käynyt, vaikka noin yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että ansaittu kehu kannattaa lausua ääneen.

Joskus otollinen tilanne antaa positiivista palautetta menee ohi, koska on itse niin keskittynyt tuomaan esiin jonkun pointin, että jättää reagoimatta johonkin, jotta oma pointti ei jäisi sanomatta. Siis ohittaa hyvän tilaisuuden, koska odottaa, että pääsisi itse jakamaan mielipiteitään. Inhimillistä, mutta silti vähän tyhmää. Etenkin sellaisissa tapauksissa, joissa se oma odottava ja myöhemmin julkituotu pointti ei ollutkaan niin briljantti.

Joskus voi yksinkertaisesti vain ujostuttaa sanoa jotain positiivista palautetta. Ja siksi se jää sanomatta. Näin käy itselleni etenkin ”tärkeiden” ja etenkin tunnettujen ihmisten kanssa. Muistan itse kerran kuunnelleeni Mikael Jungneria sijoittajaviestintätilaisuudessa ja tykänneeni kovasti yhdestä hänen käyttämästään vertauksesta, jolla hän konkretisoi ajatustaan viestinnästä. Tauolla, kahvin juonnin lomassa, olisi ollut oikein mainio tilaisuus käydä kiittämässä häntä hyvästä ja asiaa konkretisoivasta esimerkistä. Mutta minua ujostutti ja jätin tilaisuuden käyttämättä. Jälkeenpäin vähän harmitti. Mitä siinä olisi muka ollut menetettävää? Yksi ansaittu kehu olisi kerrottu ääneen ja kohde olisi voinut ilahtua aiheesta tai pahimmassa tapauksessa pitänyt minua lipevänä mielistelijänä. Mutta entä sitten, vaikka hän olisikin pitänyt minua mielistelijänä? Se tuskin olisi vaikuttanut omaan elämääni suurestikaan enää seuraavana päivänä.

Tietenkin joskus on käynyt myös niin, että joku on mielestäni ollut niin ärsyttävän täynnä itseään, että olen tarkoituksella jättänyt (ansaitukin) kehun sanomatta ääneen. Ihan vain sen takia, ettei tämä jo valmiiksi kovasti itseään korostava henkilö innostuisi vielä enempää. Ei kovin jaloa minulta, mutta mielestäni inhimillistä.

Muistuuko sinulle mieleen syitä, miksi itseltäsi on joskus positiivinen palaute jäänyt antamatta?

Business Scum

Photo credit: Libertinus via Foter.com / CC BY-SA

Miten antaa positiivista palautetta luontevasti?

Positiivista palautetta on varmaan kaikkien mielestä kiva saada. Olen järjestelmällisesti yrittänyt kehittää itseäni sen antamisessa. Ja tietenkin siten, että positiivinen palaute kuulostaisi luontevalta eikä kornilta tai lipevältä. Korni tai lipevä palaute tuskin inspiroi ketään, mutta joskus hyvässäkin tarkoituksessa sanotut sanat voivat kuulostaa typeriltä tai teennäisiltä. Silloin ne eivät vakuuta hyvästä tarkoituksesta huolimatta. Luulen, että tästä on kokemusta yhdellä sun toisella. Mutta mielestäni, jos tarkoitus on hyvä, niin ei kannata masentua, vaikka aina kehuvan palautteen antaminen ei menisikään ihan putkeen. Seuraavalla kerralla menee varmasti paremmin!

Kuinka sitten antaa positiivista palautetta luontevasti? Uskon, että paras tapa kehittyä mestariksi on harjoitus. Harjoituksen voi aloittaa pienistä asioista, ei tarvitse odottaa vuoden urotekoa kehuakseen toista. Aktiivisesti yritän koulia itseäni tunnistamaan tilanteita, jotka ovat otollisia positiivisen palautteen antamiseksi.  Sopivassa tilanteessa luontevasti julki lausuttu kehu ei kuulosta kornilta tai lipevältä vaan erinomaisen oikealta kommentilta.

Olen huomannut, että jälkeenpäin minua harmittaa lähes poikkeuksetta, jos olen jättänyt jonkun sopivan tilaisuuden positiivisen palautteen antamiseen käyttämättä. Hukkaan heitetty mahdollisuus on menetetty mahdollisuus!

Positiivisen palautteen juju on aitous. Ihminen tuntuu olonsa petetyksi, jos hänelle kehutaan jotain ja sitten myöhemmin käykin ilmi, että ei kehuja oikeasti ollutkaan sitä mieltä. Aitous on sikäli helppo laji, että kun tuo julki vain todellisia mielipiteitään, niin ei jää myöhemmin kiinni valehtelusta. Tietenkään ihan kaikkia mielipiteitään ei tarvitse tai kannata tuoda julki, etenkään työyhteisössä, mutta uskon, että vilpittömästä annetusta positiivisesta palautteesta tai tunnustuksesta on tuskin haittaa kenellekään.

Lisäksi kannattaa ottaa keinovalikoimaansa ns. positiivinen juoruilu. Se toimii niin, että kun tulee puhe jostain henkilöstä, joka ei ole paikalla, niin keskustelun lomaan voi livauttaa kehuvan kommentin poissaolijasta. Jos (ja usein kun) tämä henkilö kuulee siitä myöhemmin, niin hän ilahtuu lähes poikkeuksetta. Hänestä ei puhuttukaan selän takana pahaa vaan hyvää! Positiiviessa juoruilussa on sekin hyvä puoli, että vaikka se ei koskaan kantautuisikaan kehun kohteen korviin, niin positiivinen puhe ei-paikalla-olijoista vaikuttaa yhteisön ilmapiiriin myönteisesti.

peoples-woman-hand-hand

Photo credit: Foter.com

Miten antaa negatiivista palautetta fiksusti?

Henkilöstökyselyissä tuntuu kerta toisensa jälkeen nousevan esille palautteen puute. Kuvittelen, että kyse on nimenomaan positiivisen palautteen puutteesta. Vai olisivatko työntekijät niin reippaita, että osaisivat kaivata enemmän myös negatiivista, anteeksi korjaan, korjaavaa palautetta.

Positiivista palautetta on paljon hauskempi antaa kuin tuota korjaavaa palautetta. Esimiehen tehtäviin kuuluu oleellisesti myös korjaavan palautteen antaminen. Sen antotapaan kannattaa kiinnittää huomiota ja huomioida etenkin palautteen vastaanottaja. Miten saisi juuri tälle henkilölle viestittyä, että ei mennyt ihan putkeen. Olen huomannut, että monta kertaa sitä ei tarvitse edes viestiä, eli huomaan, että työntekijä on itsekin huomannut, että joku asia ei mennyt ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Mutta näin ei ole aina ja silloin mielestäni on esimiehen tehtävä kertoa asiasta.

Kertomiseen liittyy kuitenkin monta mutkaa. Ensiksikin kaikki ihmiset eivät kommunikoi samalla tavalla ja tästä seuraa yleensä myös, etteivät he ymmärrä viestiä samalla tavoin. Kun olin yläasteella, meillä oli sellainen äidinkielenopettaja, joka höyrysi, että viestillä on aina kolme sisältöä: mitä sanoja kuvittelee sanovansa, mitä kuulija ymmärtää ja vielä mitä oikeasti sanottiin. Tämän olen yrittänyt pitää mielessä. Siis yksinkertaisesti sen, että eri ihmiset ymmärtävät samoja asioita erilailla.

Toinen ongelma korjaavan palautteen antamisessa on, että se pitäisi onnistua antamaan niin, ettei palautteen vastaanottaja siirry puolustustilaan ja rupea puolustamaan omaa tekemistään. Kun itselleen hokee jotain tarpeeksi kauan, niin siihen alkaa helposti uskoa. Niin hyvässä kuin pahassakin. Itse olen yrittänyt jallittaa tätä probleemia käyttämällä ilmaisuja, ”minusta tuntui”, ” minusta näytti” tai ”minusta vaikutti” siltä että… Tässä on vähän se idea, että kun ei puhu ehdottomasti, niin se pehmentää vastaanottajalle negatiivista viestiä. Toivottavasti niin paljon, että hän ei siirry defenssille.

Kolmanneksi eri osapuolilla voi olla eri käsitys siitä, mikä olisi ollut hyvä ja mikä huono tapa toimia. Tämä tilanne vaatii ehkä eniten herkkyyttä kuunnella aidosti vastapuolen kanta. Asioilla on puolensa ja puolensa ja useimmat meistä ymmärtävät sen, mutta saattaa olla kyse myös muusta. Siitä ettei itsellä ole tiedossa kaikkia asiaan vaikuttaneita seikkoja tai että vastapuolella on joku meille tuntematon syy käytökseensä. Silloin yhteisymmärryksen löytyminen vaatii usein asettumista vastapuolen asemaan. Ja vaikka yhteisymmärrykseen ei päädyttäisikään, niin taustojen tunteminen auttaa ymmärtämään miksi on toimittu niin kuin on toimittu. Vaikka edelleen olisi sitä mieltä, että korjaavaan palautteeseen on aihetta. Vastapuolen syiden ja motiivien jälkeen haaste on saada vastapuoli ymmärtämään korjaavan palautteen pointti.

Itse yritän noudattaa sellaista pääperiaatetta, että jos ajattelen, että jokin asia toisen henkilön käytöksessä tai toiminnassa voi aiheutua esteeksi hänen urakehitykselleen, niin pyrin siitä sanomaan. Totean aluksi, että en sano siitä siksi, että asiasta huomauttaminen olisi minusta jotenkin hauskaa. Kerron, että sanon asiasta siksi, että näen, se voi aiheuttaa henkilölle ongelmia tulevaisuudessa. Siis koetan viestiä, että palautteen vastaanottoja on kehityskelpoinen ja uskon hänen jatkossa yltävän parempiin tai jopa huippusuorituksiin.

Niin ikävää kuin asioista huomauttaminen voi olla, niin se on kuitenkin välillä tarpeen. Perusajatus on se, että jos asiasta ei sanota, niin työntekijällä on oikeus ajatella, ettei hänen suoriutumisessa tai toimintatavoissa ole huomauttamista. Työntekijöillä on oikeus myös korjaavaan ja ohjaavaan palautteeseen ja jos he hyödyntävät sitä, niin sitä kautta mahdollisuus kehittyä entistä paremmiksi työssään.

Välillä olen onnistunut palautteen antamisessa paremmin ja välillä huonommin. Minkälaisia kokemuksia sinulla on palautteen antamisesta tai saamisesta?

friends-sitting-at-table-writing-in-notebook-with-digital-tablet-mobile-phone-and-coffee-cup

Photo credit: Foter.com

Kultturellit ihmiset ja menetetty mahdollisuus

Kävin eilen katsomassa myyntinäyttelyä, jossa oli esillä valokuvia suomalaisten arkkitehtien itsellensä suunnittelemista/toteuttamista kesämökeistä. Näyttelyn idea oli (kai) se, että haluttiin kuvata millaista jälkeä syntyy, kun arkkitehti tekee jotain itsellensä eikä asiakkaan toiveet rajoita hänen työtään.

Vähän jännitti mennä koko näyttelyyn. Se oli esillä galleriassa, ei siis jossain museossa. En ollut koskaan aikaisemmin edes käynyt taidegalleriassa. Toki joskus jonkun gallerian ohi kävellessäni olin ikkunan takaa katsellut esillä olevia teoksia, mutta sisälle en ollut koskaan tohtinut mennä. Jotenkin oli sellainen mielikuva, että gallerioissa käy hienot, sivistyneet, kulttuuria ja taidetta ymmärtävät ihmiset. Itse koen edustavani enemmän tavallista, nykytaiteen kummallisuutta äimistelevää, ihmistyyppiä. Eikä minulla ollut päälläkään mitään ’hienoja’ vaatteita, ihan vain kuluneissa farkuissa olin liikkeellä.

Näyttely kiinnosti kuitenkin sen verran, että jännityksestä huolimatta tohdin astua sisään galleriaan. Näyttely oli aika suppea, mutta valokuvat olivat kyllä katselemisen arvoisia. Joistain pidin paljonkin, etenkin niistä missä näkyi minulle tärkeitä elementtejä, puupintaa ja rauhallinen tunnelma. Vaikka galleristi tervehtikin minua kun astuin sisälle, en tohtinut häiritä häntä. Edelleen mietin vielä oikeutustani olla siellä, koska olin ns. tavallinen ihminen eikä minulla ollut aikomustakaan ostaa mitään.

Huomasin, että galleristi kävi juttelemassa joidenkin ihmisten kanssa. Mietin, että mitähän sanon, jos hän tulee minun kanssani puhumaan. Esim. yhdelle toiselle naiselle hän kertoi, että heidän galleriansa on keskittynyt konstruktiivisiin teoksiin. Hyvä ettei hiki ruvennut valumaan, minulla ei ollut käsitystä siitä mitä se edes tarkoitti.

Galleristi jätti minut kuitenkin rauhaan. Se ei häirinnyt minua siis lainkaan. Katselin yksikseni hyvän aikaa teoksia ja samalla mietin, että aistikohan galleristi minun epävarmuuteni ja halusi siksi antaa minulle tilaisuuden olla omissa oloissani. Jos näin, niin arvostan kovasti. Toisaalta mietin, että näytinköhän hänen mielestään niin köyhältä, ettei minuun kannattanut tuhlata aikaa ja energiaa, vaan keskittyä sellaisiin jotka vaikuttavat potentiaalisimmilta ostajilta. Niin tai näin, ei sillä ollut itselleni niin väliä.

Toisaalta jäi vähän harmittamaan, että en itse lähestynyt galleristia. Ties kuinka mielenkiintoisia seikkoja olisi keskustelussa tullut esiin. Silläkin uhalla, että minun olisi varmaan pitänyt tunnustaa oma tietämättömyyteni, vaikka se, että en edes tiennyt mitä konstruktiivinen taide on. Keskustelu galleristin kanssa olisi kuitenkin ollut tilaisuus kurkistaa maailmaan joka ei ole minulle tuttu. Ensi kerralla olen reippaampi enkä jää odottamaan toisen aloitetta. Ehkä.

Lisätietoja näyttelystä: http://archinfo.fi/2016/03/arkkitehtien-kesahuvilat-nayttely-3-3-20-3-2016/

Tämä nauratti tänään

Toki tiedän, etteivät numerot ole ihan helppoja kaikille, mutta silti minua nauratti alla oleva jutunpätkä tämän aamun Kauppalehdessä.

WP_20151208_001

Itsekseni mietin, että jos aikaeron laskeminen kuuluu sarjaan ’monimutkaiset laskutoimitukset’, niin mitähän mahtaa pitää sisällään sarja ’helpot laskutoimitukset’. Kiinnostaisi tietää.