Aamuinen kohtaaminen

Herään monesti aamuisin aika aikaisin. Niin tänäkin aamuna. Vaikka illalla olimme mieheni kanssa olleet liikenteessä ja solin mennyt nukkumaan monta tuntia myöhemmin kuin yleensä, niin aamulla uni loppui samoihin aikoihin kuin niin monena muunakin aamuna. Olimme mieheni kanssa jääneet Helsinkiin hotelliin yöksi ja mieheni, joka ei ole yhtä aamuvirkku kuin minä, nukkui rauhallisesti kun heräsin klo 6. En halunnut häiritä mieheni unta, joten puin hiljaa vaatteet päälle ja lähdin ulos katselemaan saisiko jostain kahvia.

Hotellin aulassakin olisi ollut kahvia tarjolla, mutta en halunnut jäädä sinne vaan suuntasin ulos. Asemalta löytyi auki oleva kahvipaikka. Ei kun sinne. Istuin alas juomaan latteani ja hetken päästä viereeni tuli nainen, joka kohteliaasti hymyillen kysyi oliko vieressäni oleva paikka vapaa. Vastasin, että on ja istu ihmeessä siihen. Hetken päästä aloitimme juttelemaan niitä näitä. Hän oli myös aamuheräilijä. Oli herännyt kotonaan Kauniaisissa tuntia ennen minua ja lähtenyt junalla Helsinkiin tappamaan aikaa. Juttelimme siinä niitä näitä. Se oli aika kiva. Ei mitään ihmeempää eikä syvällistä, mutta kummasti kaksi aamun hiippailijaa tunsi yhteenkuuluvuutta sunnuntaiaamun tunteina. Tuntemattoman kanssa jutellessa on jotenkin vapaa arjen ja historian painolastissa. Ei ole odotuksia siitä, miten pitäisi olla tai mitä pitäisi sanoa. Se on vapauttavaa.

Siinä jutustelun lomassa katselimme heräävää asemaa. Siellä näkyi jo liikettä, junat toivat ja veivät. Vähitellen ihmisten määrä lisääntyi. Juttelimme siinä ehkä puolisen tuntia ennen kuin jatkoimme molemmat matkaamme. Tunsin itseni virkistyneeksi eikä yhtään harmittanut, vaikka olinkin nukkunut vähemmän kuin olin toivonut. Aamu on aamuihmiselle lähtökohtaisesti hyvä, mutta tänä aamuna se oli erityisen hyvä.

Muistan jostain lukeneeni, että tuntemattomien kanssa juttelu lisää ihmisten onnellisuuden tunnetta. Tämä oli tämän aamun kokemuksen perusteella helppo uskoa. Jaettu kiireetön hetki tuntemattoman kulkijan kanssa mukava. Suosittelen kokeilemaan.

coffee-cup-and-biscuits-on-table (1)

Photo credit: Foter.com

Siis miksi ei onnistu?

Viikonloppuisin tykkään aamukahvia juodessani selata sisustus- tai naisten lehtiä. Hiljattain luin jostain lehdestä eräästä pariskunnasta. He viihtyivät mökillään ja kertoivat jutussa omista tavoistaan viettää siellä vapaa-aikaa. Heillä oli tapana kohottaa yhdessä malja mökille saapumisen kunniaksi. Ajattelin sitä lukiessa, että voi miten ihanalta tuo kuulostaa ja jatkoin lukemista. Hetkeä myöhemmin havahduin ajattelemaan asiaa enemmän. Alkumaljan kohottaminen viikonlopun tai loman aloittajaisiksi kuulosti minusta siis ihanalta, se olisi kiva hetki, jolloin pysähdyttäisiin hetkeksi nauttimaan olosta. Siis juuri tuollaisesta pitäisin, jos vain… Hetkinen, siis mikä minua estää toteuttamasta tuota? Juu, meidän perhe-elämämme on välistä (vai oliko se aina) aika rauhatonta, kuten niin monen muunkin lapsiperheen. Eihän siitä tulisi mitään, aina on joku haluamassa jotain tai repimässä muuten johonkin suuntaan. Mutta miten niin ei tulisi? Siis eikö todellakaan löytyisi muutamaa rauhallista minuuttia maljan kohotukseen? Tietenkin irtoaisi. Pitäisi vain valita sopiva hetki.

Ensin täytyisi (tietenkin) saada tavarat purettua ja muut alkutoimet (jääkaapin käynnistys, takan sytytys yms.) tehtyä. Tai ei välttämättä tarvitsisi, mutta olisi varmaan kumminkin hauskempaa, jos ne olisi tehty eikä painaisi tekemättömien asioiden listalla. Mutta alkutoimien jälkeen voitaisiin hetkeksi rauhoittua ja kohottaa yhdessä malja: skumppaa tai jotain muuta juhlavaa. Tai, jos alkutoimien jälkeen ei vielä onnistuisi löytämään muutamaan rauhallista minuuttia, niin viimeistään kuopuksen nukkumaan menon jälkeen, meillä on tilaisuus maljojen kohottamiseen rauhallisessa tunnelmassa. Se nyt ainakin onnistuisi.

Vähän myöhemmin havahduin miettimään tätä ajatusketjua. Miten ensimmäisenä tulee mieleen, että tuo olis ihanaa, mutta ei onnistu. Koska joku tylsä realiteetti tai vastaava tulee väliin. Toki tuon ensimmäisen ajatuksen jälkeen rupesin miettimään, että josko onnistuisiko sittenkin. Miettimään sitä, että miten tämän saisi onnistumaan ja mitä se vaatisi. Voisiko ongelmia joko kiertää tai toimintoa hieman muuttaa siten, että kokonaisuus säilyisi kuitenkin mielekkäänä ja tavoittelemisen arvoisena? Loppujen lopuksi aika monta juttua saa onnistumaan (ainakin sovellettuna), kunhan ei vain lannistu heti ensimmäiseen mieleen tulevaan tylsään ajatukseen, että ’olis kyllä kiva, mutta…’.

Tätä aloitusmaljan kohottamista ei siis vielä ole keritty toteuttamaan mökille menon kunniaksi, mutta aikomus on kova! Saa nähdä onko niin nautinnollista ja ihanaa kuin kuvittelen. Myönnän, että mielikuvissani ilma on kaunis, ei mitään ikävää sadetta tai muuta latistavaa tekijää ole läsnä (kuten joskus todellisuudessa voi olla). Jos sää on huono, niin voihan sitä maljaa kohottaa kuistilla katoksen alla tai vaikka sisällä.

Luistelusta ja itsensä toteuttamisesta

Lapsena kävimme luistelemassa varsin paljon. En koskaan pitänyt itseäni mitenkään hyvänä luistelijana, mutta näin myöhemmin olen ymmärtänyt, etteivät ne kaikki ’luistelutemput’, joita silloin osasin olleetkaan niin helppoja. Moni niistä ei onnistu minulta enää tänä päivänä. Luistelu vaatii tasapainoa, kropan hallintaa ja jonkin verran rohkeuttakin. Kaikki näistä ovat minusta hyviä asioita. Ehkä juuri tasapainon kehittäminen tai edes ylläpito saa minut lähtemään luistelemaan. Tai siis kyllä minä myös tykkään luistelusta, mutta se ei ole se liikkeelle paneva voima minulle, helpompi on laittaa aikaa johonkin, minkä kokee hyödylliseksi. Vaikka en olekaan kovin hyvä luistelija, niin luistelussa on jotain mikä minua kiehtoo. Luistellessa minulle tulee aina hyvä olo.

Ehkä minun aivoissani on piilossa haave jääprinsessasta, ainakin ihailen tavattomasti taitoluistelijoiden kaunista luistelua ja tapaa kantaa kroppaansa. Ei minusta varmasti koskaan tule jääprinsessaa, mutta luistellessa koen kuitenkin toteuttavani itseäni. Luistelu edustaa minulle jotakin, jota teen siksi, että tykkään siitä. En siksi, että olisin siinä hyvä ja se tuntuisi siksi hyvältä. Enemmänkin päinvastoin, minusta tuntuu, että saan jotain siitä, että luistelen vaikka en ole siinä hyvä enkä usko edes juurikaan kehittyväni. Luistellessa minua hymyilyttää ja minulla usein soi päässä jostain ikivanhasta laulusta napattu rivi ’I still believe in all my dreams and all that I can be’.

Jotenkin se on voimauttavaa, että tekee mitä tahtoo, ei anna omien heikkouksien pysäyttää itseään vaan jatkaa eteenpäin pää pystyssä vaikkei niin loistokkaalta näyttäisikään. En tiedä miksi koen sen niin voimauttavana. Ehkä siinä on kyse itsensä voittamisesta tai epämukavuusalueelle menemisestä. Tai sitten siinä on kyse vain keskittymisestä tämän hetken tekemiseen (keskittymättä en nimittäin pysy pystyssä) ja paluusta hetkeksi lapsuuden maailmaan. Tai sitten siinä on kyse oman epätäydellisyyden hyväksymisestä, siitä että riittää sellaisena kuin on ja että ei haittaa vaikka ei olisikaan hyvä kaikessa.

11237536643_cc1c241d5b_c

Photo credit: Josie ”Josie” Elderslie (never too busy for <3) via Foter.com / CC BY-SA

Laiskan kokin kukkakaalisosekeitto

En meinaa ruveta pitämään ruokablogia (taitoni eivät siihen riitä), mutta tämän superhelpon ohjeen ajattelin kuitenkin jakaa teidän kanssanne. Olimme viikonloppuna mökillä ja siellä(kin) harrastan etenkin helppoja ja mieluiten yhdessä astiassa tehtäviä ruokia. Tein siis isossa kattilassa tällaista ’laiskan kokin kukkakaalisosekeittoa’.

Siihen tarvitaan (määrät ovat arvioituja):

1-2 isoa (paino noin 1 kg kappale) kukkakaalia paloiteltuna

1-2 l vettä

1 pussi (500 g) pakaste peruna-sipuliseosta

2-3 kasvisliemikuutiota

1 pussi (150 g) murennettua aurajuustoa

1 rasia (200 g) kevyt tuorejuustoa (maustamatonta käytin, mutta jokin muukin käynee)

mustapippuria myllystä

tuoreita yrttejä koristeeksi

Ensin pilkotaan kukkakaali ja laitetaan palaset isoon kattilaan. Vettä lisätään sen verran että kukkakaalit melkein peittyvät (veden määrä ei ole niin nuukaa, jos haluaa sakean keiton, niin sitten käytetään, yllätys, yllätys, vähemmän vettä). Kasvisliemi kuutiot lisätään sekaan. Kun vesi kiehuu, niin peruna-sipulipakaste lisätään. Keitetään ehkä 15 min tai sen verran, että kasvikset ovat kypsiä tai lähes kypsiä (ei ole niin nuukaa). Lisätään aurajuustomurut ja tuorejuusto. Kun ne ovat suunnilleen sekoittuneet, niin sauvasekoittimella (blenderikin varmaan käy) soseutetaan keitto. Lopuksi maustetaan kevyesti mustapippurilla (en halua sen peittävän muita makuja) ja koristellaan tuoreilla yrteillä. Keitto on hyvä, lämmittävä talvipäivän ruoka ja maistuu (mielestäni) hyvältä tuoreen leivän kanssa.

leek-and-potato-soup-with-parsley

Photo credit: Foter.com

Auttamisesta – joskus se onnistuu, joskus taas ei

Minun perhe-elämä on tavallisena arkenakin hieman haastavaa: kuopukseni on erityislapsi, joka tarvitsee apua ja valvontaa koko ajan, ei siis pärjää minuuttia kauempaa ilman aikuisen läsnäoloa. Viikonloppuna hänelle sattui tilapäishoitopaikassa sellainen tapaturma, että hänen käsivartensa murtui. Se ei ollut kenenkään vika, ainostaan ikävä onnettomuus. Murtumakohta on sellaisella paikalla, ettei sitä voi kipsata ja toisaalta taas murtunut luu oli niin hyvässä asennossa, ettei leikkaushoitoa onneksi tarvittu. Hoitona on käden pitäminen kantositeessä vähintään 3 viikkoa. Kuulostaa ihan yksinkertaiselta. Paitsi, että käsi on tosi kipeä ja että pojan toimintakyky on tiessään. Ei hän siis ennenkään ole yksin selvinnyt kuin ihan hetken kerrallaan, mutta nyt avuntarve ja avuttomuus ovat ihan toista luokkaa.

Alkuun iski epätoivo, on niin kurjaa nähdä lapsen kärsivän ja itkevän kivusta. Se on vaan kurjaa, ei siitä mihinkään pääse. Toinen ongelma on töissä käynti. Hoito kestää viikkoja ja sekä minä että mieheni käydään töissä. Noin kivuliaana ei selviä koulussa ja normaalissa iltapäivähoidossa (jonka siis kaupunki on hänelle järjestänyt, jotta me vanhemmat voimme olla työelämässä).

Tämä siis taustaksi.

Sitten päästään tämän kirjoituksen varsinaiseen aiheeseen. Olin ennen tätä pojan tapaturmaa luvannut auttaa muutamaa ihmistä. Siis olin vain tarjonnut apuani ilman, että minulla olisi siihen ollut (ainakaan omasta mielestäni) mitään moraalista tai muutakaan velvoitetta. Mielelläni autan muita silloin, kun vain keksin sopivan tavan. Lähes välittömästi poikani tapaturman jälkeen ymmärsin, että vaikka meidän arki normaalistikin on rankkaa ja kuormittavaa (tästä minulla on useampi asiantuntijalausunto, jos joku epäilee kykyäni arvioida tilannetta), niin nyt meidän arki muuttui paljon rankemmaksi kuin mitä se yleensä on. Lähinnä, että nyt olen itse sellaisessa tilanteessa, että en vain pysty auttamaan muita. Juuri nyt omantilanteen hoitaminen vie kaikki käytettävissä olevat voimavarani. Tämä siis, vaikka olin luvannut auttaa.  Sinänsä kyse ei ollut mistään suuremmista tai maata mullistavista asioista (vaikka mikä minä olen sanomaan mikä jollekin toiselle on suurta tai pientä), vaan sellaisista tuiki tavallisista ehkä parin tunnin jutuista.

Päädyin siis ilmoittamaan näille, keitä olin luvannut auttaa, että ikävä kyllä nyt sattui tällainen tapaturma ja se kyllä tarkoittaa sitä, että minun on pakko perua puheeni. Tässä tilanteessa en kykenekään tekemään sitä tai tätä vaikka olin luvannut. Ja että tilanne kestää viikkoja, joten ei auta, jos siirretään juttu loppuviikolle tai jollekin muulle päivälle lähitulevaisuudessa. Näitä avuntarvitsijoita oli siis useampia, jotenkin niitä oli kertynyt vain monta tällä kertaa. Saamani vastaukset jakautuivat kolmeen tyyppiin. Joku vastasi heti, että älä huoli tästä, ei mitään ongelmaa, keksitään kyllä jotain, tseppiä ja voimia sinne! Toinen ryhmä ei vastannut mitään. Päätin tulkita hiljaisuutta samoin kuin olisivat vastanneet ’ok, asia selvä’. Kolmas ryhmä otti nokkiinsa, kun jätin heidät pulaan ja en tehnytkään mitä olin luvannut. Ja oikeassahan he tavallaan olivat, olin kyllä luvannut auttaa, en vain ollut silloin ymmärtänyt, että oma tilanne voi äkkiä olla ihan erilainen.

Jäin miettimään tätä ja näitä vastauksia. En sinänsä tuntenut syyllisyyttä (paitsi ihan vähän) vetäytymisestäni, mutta olin kyllä pahoillani tilanteesta. Onhan se aina ikävää, kun ei voikaan tehdä mitä lupaa. Mutta minusta asialla on toinenkin puoli. Jos on sellainen tilanne, että tuntuu, että omat voimat eivät riitä edes siihen oman tilanteen hanskaamiseen, niin eikö juuri silloin pidä älähtää ja ajaa ne muut jutut alas? Keskittyä vain tärkeimpään, siihen, että itse pysyy pystyssä ja saa itselleen selvitettyä, että mitenhän tästäkin jutusta selvitään eteenpäin. Sinänsä en ole kiukkuinen tai loukkaantunut mistään saamastani reaktiosta, sillä ymmärrän, ettei heistä varmaan kukaan tarkoittanut mitään pahaa. He eivät vain ehkä selityksestäni huolimatta nähneet minun tilannettani, tunteneet sitä samaa painetta ja epätoivon tunnettakin, mitä minä muuttuneessa tilanteessa koin. En usko heistä kenenkään oikeasti toivovan, että käytän viimeiset voimani ja ajan itseni äärirajoille heidän auttamiseksi. En minäkään sellaista keneltäkään toivoisi.

Tämän kirjoituksen tarkoitus on pysähdyttää lukija hetkeksi ajattelemaan omaa reagointiaan toisen hankalaan tilanteeseen. Jos tulee eteen sellainen tilanne, että joku kertoo, että nyt minulla on tosi hankala tilanne, niin silloin kannattaa pysähtyä. Ottaa hetki ja kuunnella. Olla ihminen toiselle ihmiselle. Vaikka kiroiluttaisi, kun asiat eivät menekään niin kuin itse oli suunnitellut ja tuli ikävä mutka matkaan, niin välillä omien tarpeiden syrjään sysääminen hetkeksi voi olla se viisain tapa reagoida. Hetken voi miettiä, että kuinka hankala tuo toisen tilanne on. Jo pelkkä aito kohtaaminen ja kuunteleminen auttavat sitä hankalassa tilanteessa olevaa lähimmäistä. Aina ei keksi miten voisi konkreettisesti auttaa, mutta apua voi tarjota myöhemminkin. Ja aina voi kysyä, miten toinen jaksaa ja miltä nyt tuntuu.

Mistä kumpuaa hiljainen epävarmuuden tunne?

Minä olen joskus (vai oliko se aika usein) miettinyt, että miksi aina välillä takaraivon valtaa sellainen kalvava epävarmuuden tunne. Siis mistä se kumpuaa? Usein se liittyy johonkin edessä olevaan muutokseen, päätökseen tai uuteen suuntaan, jonka olen päättänyt tehdä. Siis silloinkaan en yleensä epäile itse päätöstä, mutta huomaan, että joku epävarmuus minussa on, kun mielen valtaa heikko epävarmuuden tai pienuuden tunne. Silloin tunnen itseni kovin haavoittuvaksi vaikka mitään varsinaista uhkakuvaa ei olisikaan näkyvissä. Tai sitten se uhkakuva ei liity tai kosketa minua itseäni vaan jotain minua lähellä olevaa, joko asiaa tai ihmistä. Yleensä pystyn kyllä ohittamaan sen enkä useinkaan anna sen vaikuttaa omaan toimintaani, mutta läsnä se silti usein on. Ja kyllä se sitten aikanaan häviää, mutta sen merkitystä olen miettinyt.

Onko minussa itsessäni jokin puoli, jota en ymmärrä tai osaa ottaa huomioon? Ilmeneekö hermojärjestelmäni herkkyys tällä tavoin vai onko kyse jostain muusta? Tiedän toki, että hermojärjestelmäni on kovin herkkä reagoimaan ärsykkeisiin ja tunteisiin ja vaikka tunteet ovatkin rikkaus, niin ne voivat olla myös kuormittavia. Arvostan ympärilläni niitä ihmisiä, jotka ymmärtävät minussa tämän herkkyyden. Siis niitä, jotka ottavat huomioon, että en kestä ihan mitä vain. Jotkut, jotka eivät tunne minua niin hyvin, nimittäin erehtyvät luulemaan, että minun niskaani voisi kaataa mitä tahansa, koska yleensä ulkoinen olemukseni säilyy persoonalleni tyypillisesti vakaan ja rauhallisen oloisena. Että kyllä minä sen kestän. Mutta ei kukaan kestä, ainakaan rikkumatta, mitä tahansa.

Välillä tämän epävarmuuden tunteen vallatessa mieltä tunnistan oman turvallisuushakuisuuteni, mutta en usko, että kyse on kuitenkaan kokonaan pelkästään turvallisuushakuisesta ajatusmallista. Ehkä tuollainen epävarmuus elää meissä kaikissa, toisissa voimakkaampana kuin toisissa ja ehkä toiset pystyvät elämään sen kanssa paremmin kuin toiset. Vaikka en antaisikaan tuolle tunteelle valtaa vaikuttaa toimintaani, niin siellä se usein kuitenkin on, välillä voimakkaampana ja välillä taas sitä ei havaitse juuri lainkaan. Mutta siis minulle ei ole ihan täysin selvinnyt, että mistä se kumpuaa ja ennen kaikkea mikä on sen merkitys? Onko se joku varoitusääni, jonka on tarkoitus suojella minua? Vai onko se muistutusääni siitä, että vaikka elämässä on niin paljon menetettävää, niin silti niin kauan kun tärkeät asiat (tai ainakin suuri osa niitä) säilyy, ei kuitenkaan ole mitään hätää. Sekin on kovin tärkeä asia muistaa elämässä ja siitä toisaalta kumpuaa sellainen turvallisuuden tunne, että elämä kantaa.

Osoita tukesi ja arvostuksesi!

Viime päivinä olen miettinyt, kuinka etenkin näkyvässä asemassa olevat saavat osakseen paljon arvostelua. Jotenkin usein käy niin, että helpommin tulee kerrottua (ihan tuntemattomien ihmistenkin), jos joku meni heistä pieleen tai jos jossain tilanteessa olisi pitänyt toimia toisin. Ja sitten kun joku asia meni hyvin, niin palautteen antaminen unohtuukin. Tämä siis ihan noin yleisesti ottaen ja ihan tavallisessa elämässä. Jotenkin ajatellaan, että jos joku on saavuttanut jotain ja hoitaa hommansa siinä asemassa hyvin, niin että kyllä hän itse ymmärtää oman arvonsa. Ja usein näin onkin ja se on hyvä asia. Mutta kuitenkin olen ollut havaitsevinani, että heillekin tekee hyvää aika ajoin kuulla, että he tekevät hyvää työtä.

Otan esimerkin työelämästä ja esimiehistä. He ovat helppo maalitaulu ja heitä voi syyttää suunnilleen kaikista epäonnistumisista. Esimies on epäreilu tai ei ole tukenut tarpeeksi. Tai on ajanut vain yrityksen etua eikä ole ottanut työntekijöitä huomioon ollenkaan. Toki jokainen esimies varmasti ymmärtää, että on ikään kuin aina framilla ja häneen kohdistuu paljon kritiikkiä, sekä asiatonta että asiallista. Mutta monessa organisaatiossa esimies voi jäädä aika yksin. Hänellä ei välttämättä ole ketään kelle voisi purkaa tilannetta. Hän ei ehkä halua rasittaa omaa esimiestään pikku murheillaan tai sitten hänen oma esimiehensä voi olla liian kiireinen ja poissaoleva antamaan esimiestyössä tarvittavaa tukea. Yllätys, yllätys, esimiehet ovat ihmisiä siinä missä muutkin. Heidän työllään on tietenkin iso merkitys alaisten viihtyvyyteen ja motivoitumiseen, mutta ei se aina ole pelkästään siitä kiinni. Moni muukin vaikuttaa asiaan, sekä positiivisesti että negatiivisesti.

Tämä sama koskee myös muita kuin esimiehiä, jotka nappasin esimerkiksi, koska heidän työkenttänsä on minulle tuttu ja siksi asia on helppo konkretisoida heidän avullaan. Mutta tukea tarvitsevia ihmisiä on ihan joka paikassa ja jokaisen ympärillä. Eikä tämä koske vain työelämää vaan kaikkea elämää. Katso ympärillesi ja mieti kenelle voisit tänään sanoa jonkun kannustavan sanan. Vaikka se tuntuisi itsestään selvyydeltä, niin on sen pukeminen sanoiksi silti tärkeää. Meistä ei kukaan saa liikaa kannustusta. Mieti hetki, kuinka monta kertaa olet itse muistanut sanoa lähelläsi oleville ihmisille, että he tekevät hyvää työtä ja että arvostat heidän antamaa panosta? Minä myönnän suoraan, että ihan liian harvoin. Tässä pitäisi petrata ja jos löytyy joku, jonka ei tarvitse, niin suuresti kunnioitan häntä.

Sanotaan, että olisi hyvä tehdä joku hyvä työ joka päivä. Se hyvä työ voi olla myös arvostuksen osoittaminen jollekulle, etenkin jos onnistuu löytämään sellaisen, jonka positiivinen palaute yllättää, on se tosi tehokas väline. Niin saajalle mutta etenkin antajalle. Useimmat meistä haluavat hyvää ja siksi toisten auttaminen ja tukeminen on niin palkitsevaa. Kannattaa kokeilla!

offer-hand-handful-of-help-respect-awe-attention

Photo credit: Foter.com