Autistin opetuksia äitienpäivänä

Eilen haimme kuopuksen meille kotiin äitienpäivän viettoon. Aikaisemmin kuopukselle äitienpäivä on ollut aina iso juttu. Hän pitää seremonioista ja juhlallisuuksista. Äitienpäivä on erottunut muista päivistä ja hän on intopinkeänä osallistunut äitienpäivän viettoon. Aamulla minut on ’herätetty’ ja tuotu aamiainen sänkyyn. Kahvia ja joku leipä. Usein myös jotain makeaa herkkua on ollut tarjolla. Kuopus on nauttinut tuosta rituaalista. Mutta eilen hän muutaman tunnin täällä kotona leikittyään ja katsottuaan kaikki suosikki dvd:t ilmoitti haluavansa takaisin asumisyksikköönsä. Ja heti eikä vasta huomenna.

Yritimme keksiä hänelle syitä jäädä vielä yöksi. Mutta emme keksineet mitään tarpeeksi houkuttelevaa. Edes jääkaapissa oleva kakku ei saanut tuota herkuttelijoiden kuningasta muuttamaan mieltään. Joten mikäs siinä muu auttoi kuin palauttaa hänet asumisyksikköön suunniteltua aikaisemmin. Vaikka se oli vähän haikeaa, niin tietenkin ymmärsimme, että on hienoa, että hänelle on löytynyt sellainen paikka, jossa häntä ymmärretään ja jossa hän viihtyy. Mietimme, että hänellä, niin kuin meillä muillakin, on oikeus elää omannäköistä elämään. Jos hän haluaa olla mieluummin kotonaan kuin täällä meillä, niin se on vain hyväksyttävä ja työnnettävä omat käsitykset äitienpäivän vietosta jonnekin taka-alalle.

Toisaalta oli kiva, kun aamulla sain herätä ja ennen kaikkea nousta oman aikatauluni mukaisesti eikä tarvinnut leikkiä nukkuvaa tuntitolkulla kuten muina vuosina. Aamulla keittelin rauhassa itselleni kahvia ja lueskelin kiinnostavia artikkeleita netistä. Ilman mitään paineita siitä miten pitäisi olla äiti. Opiskelin aamun tunteina tekoälyä nettikurssilla ja mietin, ilman häiriötekijöittä, miten kiinnostavaa se onkaan. Oikeasti tämä oli paljon mukavampaa kuin nukkuvan leikkiminen. Yksin ylhäällä ollessa minulle konkretisoitui, että vaikka perhe-elämä ei mennyt normikaavan mukaan, niin se oli kuitenkin meidän elämää.

Autisti on, ainakin minun poikani tapauksessa, vapaa ulkopuolisista paineista ja odotuksista. Muiden miellyttäminen ei ole hänelle itseisarvo tai oikeastaan mikään arvo. Ulkopuoliset voivat kyllä asettaa odotuksia ja normeja, mutta ei hän niihin suhtaudu henkilökohtaisesti tai ajattele, että hänen pitäisi noudattaa niitä. Hän on mitä on ja tahtoo mitä tahtoo. Kuului asiat sitten tehdä niin tai näin. Ajattelen, että siinä on taito, jota hieman kadehdin. Henkistä vapautta olla oma itsensä ja elää omannäköistä elämää omilla normeilla.

Tekemänsä kortin kuopukseni malttoi kuitenkin jättää

Äitienpäiväahdistus

Äitienpäivä lähestyy. Ahdistaa. Pitäisi leipoa kakku. Eilen kuuntelin huvittuneena miten tyttäreni yritti saada miestäni auttamaan äitienpäiväkakun leipomisessa. Luulisin, että tyttäreni yritti saada miestäni mukaan kakunleipomiseen siksi, että tyttäreni tietää, että en pidä leipomisesta. Jos ei olisi allergioita, en varmaan leipoisi koskaan vaan ostaisin kaiken valmiina. Mutta kananmunattomia kakkuja on vähän hankala löytää valmiina. Eli leivoin silloin kun on ’pakko’ eli syntymäpäiviksi, isänpäiväksi ja sitten äitienpäiväksi. Koska tyttäreni ei saanut miestäni mukaan kakunleipomiseen, tarjouduin leipomaan sen kakun yhdessä tyttäreni kanssa. Ajattelin, että eihän se nyt niin paha, minusta on mukava puuhailla kaikenlaista yhdessä tyttäreni kanssa.

Kaupassa leipomistarvikkeita kärryyn kerätessä tunsin kalvavaa ahdistuksen tunnetta. Vaikka en nauti leipomisesta ja siis välttelen sitä, niin ymmärsin, että eihän se kakunleipominen ole se, mikä minua ahdistaa. Minua ahdistaa äitienpäivä. Vaikka olen äiti. Tai siis juuri siksi. Koen epäonnistuneeni siinä missä eniten halusin onnistua. Äitinä olossa.

Yritin kovasti olla hyvä äiti. Tai edes siedettävä. Mutta eräänä päivänä oli pakko katsoa tosiasioita silmiin ja myöntää, että en pärjännyt poikani kanssa. Että hänen olisi parempi asua jossain muualla kuin kotona.

Poikani syntyi ns. terveenä, yhdeksän pisteen lapsena, mutta varsin pian huomattiin, että hän ei kehity normaalisti. Tuli tutkimuksia ja tuli diagnooseja. Aivojen rakennepoikkeamia, kehitysvammaisuus ja autismia. Poikani oli oikeastaan ensimmäinen kehitysvammainen ihminen, jonka kanssa olin isommassa määrässä tekemisissä. Vuosien varrella olen oppinut hyväksymään poikani kehitysvammaisuuden, se ei ole ongelma.  Mutta poikani aggressiivisuuden kanssa en ole edelleenkään sinut. Poikani toi vuosien varrella väkivallan näkyväksi ja tuntuvaksi meillä kotona. En tottunut siihen koskaan. Yritin kyllä, asenteella, kärsivällisyydellä, sisulla, milloin milläkin, mutta ei auttanut. Aggressiivinen käytös ahdistaa ja häiritsee minua edelleen. Ja lopulta se teki mahdottomaksi poikani asumisen kotona.

Vaikka en joka päivä aktiivisesti ajattelekaan asiaa, niin tiedostan, että äitiydessä epäonnistuminen ahdistaa minua joka päivä. Äitienpäivä konkretisoi asian, mutta ei varsinaisesti synnytä ahdistusta. Minua ahdistaa, äitienpäivänä ja kaikkina muinakin päivänä se, että minusta ei ollut pitämään huolta pojastani. Siitä jota niin kovasti toivoin ja jonka syntymästä olin niin kovin onnellinen. Empaattiset ihmiset lohduttavat minua sanomalla, että ei kukaan olisi pärjännyt. En usko, että se on totta. Joku olisi varmasti pärjännyt. Olisi osannut toimia paremmin tai hänellä olisi ollut suurempi sietokyky tai jotain. Mutta oikeastaan minulle ei ole juurikaan väliä sillä olisiko joku toinen pärjännyt vai ei. Tietysti on kilttiä lohduttaa minua ja kertoa, että en minä ollut sen huonompi kuin muutkaan vaikka kaikki meni näin. Olen toki kovin kiitollinen tällaisista ystävistä. Mutta ei muiden pärjäämisellä ole niin suurta merkitystä minulle, minä taisin aina olla niitä, jotka keskittyvät omaan tekemiseen. Niin hyvässä kuin pahassa. Ei minua ahdista se, että pelkäisin muiden tuomitsevan minut siksi, että en pärjännyt poikani kanssa. Minua ahdistaa omat ajatukseni. Minua ahdistaa, koska minun itseni mielestä minun olisi pitänyt pärjätä poikani kanssa paremmin.

cupcakes

Tämän kirjoituksen olen julkaissut aikaisemmin toisella  blogialustalla, mutta koska se kuvaa tunteitani edelleen tänäkin äitienpäivänä, niin julkaisen sen täällä uudestaan.