Olin hiljattain jalkaleikkauksessa, joka oli osoittautunut normilonkkaleikkausta hankalammaksi tapaukseksi. Leikkauksen jälkeen, ollessani osastolla, yksi ystäväni oli katsomassa minua, kun lääkärini piipahti luonani tarkentamassa jatkohoito-ohjeita.
Myöhemmin, kun lääkäri oli jatkanut matkaansa ja olimme jääneet taas kahden ystäväni kanssa, tämä ystäväni totesi (viisaasti), että ei tuota sinun lääkäriä varman yhtään harmita tällaiset vähän hankalammat tapaukset. Tajusin siinä hetkessä, että ystäväni oli oikeassa. Todellakin, olin varma, että ei harmita. Hän, kuten monet muutkin lääkärit, on kunnianhimoinen ihminen. Kunnianhimoisia ihmisiä eivät hankalat tapaukset ärsytä, vaan pikemminkin inspiroivat.
Olen miettinyt tätä tapahtumaa jälkeenpäin. Ja todellakin, ymmärrykseni mukaan ammatillisesti kunnianhimoiset ihmiset eivät kaihda hankalia tapauksia. Päinvastoin, he näkevät niissä välittömästi mahdollisuuden parantaa omaa ammatillista osaamistaan.
Mietin itsenäni ja omaa suhtautumistani töissä eteen tuleviin hankaliin tapauksiin. En ole koskaan pitänyt itseäni kunnianhimoisena. Pikemminkin päinvastoin. Mutta ammatillisesti olen kyllä halunnut mennä eteenpäin. Sopivan haastava työ pitää minut virkeänä. Jos työ ei tarjoa minulle haasteita ja mahdollisuutta oppia uutta, niin tylsistyn. Miksi siis kuitenkin huomaan tuhahtelevani ärtyneenä, kun kohdalle osuu vähän hankalampi työtehtävä.
Minun ei todellakaan pitäisi näinä hetkinä tuhahdella minulle tyypilleseen tapaan: ”Argh, miks nyt tuli tällainen tapaus! Ja just nyt kun mulla olisi muutakin tekemistä.” Meneehän siihen usein vähän enemmän aikaa ja voi olla, että ei ratkea kuten haluaisin. Hankala tapaushan tarjoaa se minulle mahdollisuuden haastaa itseäni ja oppia jotain uutta. Ja mikä parasta, jos ratkeaa haluamallani tavalla, niin silloin siitä tulee kiva onnistumisen kokemus!
Photo on Foter.com
SINISILMÄINEN BLONDI 