Yksinäinen kaveri kiittää!

Tänään on taas yksi minun vuosittaisista kohokohdista. Ystäväpariskunnan halloween henkiset pippalot. Olen käynyt niissä jo lähes kymmenen vuotta. Nämä kuluneet kymmenen vuotta ovat olleet ehkä elämäni raskainta tai ainakin työläintä aikaa. Tuolle ajalle osuu hankalat vuodet kuopuksen kanssa. Kuopukseni on puhumaton kehitysvammainen ja autistinen poika, jolla on ollut runsaasti, luultavasti eri syistä johtuvia, käytöshäiriöitä. Vaikka olen pojan äiti, niin en koskaan tottunut tai oppinut elämään tyynesti poikani käytösongelmien kanssa. Koin ja koen edelleen aggressiivisen käytöksen ongelmaksi.

Noin kymmenen vuotta sitten olimme ystäväpariskunnan vaimon kanssa tekemisissä toisen lapseni koulun vanhempainkerhoon liittyen. Olin yllättynyt, kun sain ensimmäisen kerran kutsun heidän järjestämiin halloween-kutsuihin. Ajattelin, että minut oli kutsuttu vahingossa. Mietin, kuinka siihen suhtautuisin. Siihen aikaan elämäni oli kaikkea muuta kuin juhlista toiseen pörräämistä, joten päätin (ehkä itsekkäästi), että vahinko tai ei, niin ei ole minun virhe, joten menen paikalle.

Minä rakastin noita juhlia. Rakastin sitä tunnelmaa minkä he onnistuivat luomaan omalla olemuksellaan ja kutsumalla paikalle erilaisia ihmisiä. Pippalot olivat kaukana ns. pönötysjuhlista, joissa jokainen kehuu itseään ja tuo esille omaa erinomaisuuttaan. Vaikka eipä silti, mukana siellä oli montakin tyyppiä, joiden ansiot olisivat sellaiseen riittäneet.

Vuosien varrella olen käynyt noissa vuosittain toistuvissa juhlissa lähes joka vuosi. Ja edelleen ilahdun kovasti, kun kutsu kolahtaa kohdalle. Taas on jotain, mitä odottaa harmaan syksyn keskellä. Odotan kovasti niitä keskusteluja, joita siellä käydään. Vaikka paikalla on minulle uusia ihmisiä, niin aina on tunne, että solahtaa kivasti sekaan eikä kukaan sulje keskustelujen ulkopuolelle.

d (3)

Photo by Mourner on Foter.com / CC BY-NC

Tänään mietin, mikä merkitys näillä juhlilla on ollut minulle vuosien varrella. Voin sanoa, että iso! Aikana, jona erityisvanhemmuus painoi päälle kaikella voimalla ja jona väsymys oli minulle se tutuin tunne, nuo juhlat irrottivat minut hetkeksi raskaaksi kokemastani arjesta. Meni vuosia, että sosiaalinen elämäni koostui lähes pelkästään noista halloween-juhlista, Leijonaemojen tapahtumista ja vuosittaisesta entisten työkavereiden kokoontumisesta. Siksi niistä kaikista muodostui minulle tärkeitä tapahtumia. Tuntui, että erityisesti nuo juhlat olivat minun kosketuspinta ns. tavalliseen elämään. Vaikka Leijonaemojen tilaisuudet olivat minulle vertaistuen kannalta korvaamattomia, niin ne olivat kuitenkin vahvasti erityislapsen vanhemmuuteen painottuvia tapaamisia.

Vuosia meitä varmaan pidettiin vähän (tai paljon) hankalina tuttavuuksina. Lapsilla oli allergioiden vuoksi rajoituksia syömisen suhteen ja lisäksi kuopuksen käytösongelmat tekivät sosiaalisesta elämästä hankalaa. Huomasin, niin kuin moni muukin erityislapsen vanhempi, että tuttavat kaikkosivat elämästämme ja elimme varsin eristäytynyttä elämää pääosin kotioloissa pysyen. En toki tarkoita, että muiden olisi pitänyt ottaa meidän tilannetta paremmin huomioon, ymmärrän hyvin miksi jäimme niin yksin, mutta pahalta se tuntui joka tapauksessa.

Nykyisin on trendikästä siivota elämästään kaikki hankalat tuttavuudet pois. Ei siinä sinänsä mitään pahaa ole, mutta siinä, niin kuin monissa muissakin asioissa on sekä voittajia että häviäjiä. Itse ajattelen, että ne poissiivotut ovat prosessissa häviäjiä. Etenkin silloin, jos heillä on vain ohut sosiaalinen verkosto tukenaan.

Ystävillä ja sosiaalisella elämällä on iso merkitys ihmisen hyvinvointiin. Arvosta kovasti kaikkia niitä ihmisiä, jotka sitkeästi pysyivät elämässämme noina meidän hankalina vuosina. Pysyivät vaikka olimme hankalaa seuraa. Minua itseänikin ahdisti, jos joku kysyi kuulumisia. Ei meille niin hyvää kuulunut ja iloinen seurallisuus ja kepeys tuntuivat hankalalta olotilalta. Tavakseni muodostui ohittaa kysymys kuulumisista ja tarttua johonkin muuhun kysyjän mainitsemaan seikkaan tai muuten ajankohtaiseen asiaan. Ei huvittanut vasta rehellisesti ja toisaalta väärän kuvan antaminenkin ahdisti.

Nykyisin, kun kuopukseni asuu muualla, olen siirtynyt toisenlaiseen vaiheeseen elämässäni. Minun vuosien väsymys on vihdoin helpottanut ja huomaan, että väsymyksen poistuessa sosiaalisuuteni on palaamassa. Nykyisin on kovin helppoa nauraa kepeästi ja nauttia elämästä, tunnen taas olevani oman elämäni herra (tai siis rouva). Arvostan niitä ihmisiä, jotka eivät kääntäneet meille selkäänsä hankalien vuosien aikana vaan pitivät yhteyttä ja pyysivät meitä mukaan kerta toisensa jälkeen. Niillä ihmisillä on ollut iso merkitys elämässäni ja jaksamisessani. Toivon, että voin joskus antaa heille takaisin edes osan siitä sosiaalisesta hyväksynnästä, jota he meille osoittivat silloin kun kaikki ei mennyt meillä ns. putkeen.

d (7)

Photo by TMAB2003 on Foter.com / CC BY-ND

Mikä minussa on vikana?

Viikonlopun Hesarissa kerrottiin Risto Siilasmaan kriittisä näkemyksiä Jorma Ollilan johtamistyylistä. Mielenkiintoisen tästä teki Jorma Ollilan vastine näihin väitteisiin. Kahdella ihmisellä on varsin erilainen käsitys asioista ja tapahtumista. Osin kyse lienee siitä, että eri ihmiset arvostavat erilaista johtamista ja toimintatapoja ja katsovat niitä siksi erilaisten lasien tai suodattimien läpi. Mutta ehkä kyse on myös ihmisen sokeista pisteistä?

d

Photo by verbeeldingskr8 on Foter.com / CC BY-NC-SA

Hiljattain aloittamallani työ- ja organisaatiopsykologian kurssilla keskusteltiin siitä, kuinka tiukassa paikassa ihmiset huomaamattaan sortuvat epämiellyttävään käytökseen ja jyräävät asioita muista piittaamatta. Siis samat ihmiset, jotka normaalisti osaavat toimia fiksusti ja huomioida muita ikään kuin menettävät ’fiksuutensa’ kun eteen tulee riittävän hankala tilanne, jossa stressitasot nousevat korkealle.

Sokeat pisteet ovat nimensä mukaisesti asioita, joita ei itse havaitse ja siksi hankalia hallita. Daniel Golemanin kirjassa Tunneäly työelämässä tyypillisiksi esimiesten ja johtajien sokeiksi pisteiksi mainitaan:

  • Hillitön kunnianhimo, pyritään saavuttamaan asioita ”hinnalla millä hyvänsä”.
  • Mahdottomien tavoitteiden asettaminen.
  • Työhulluus, töitä tehdään kaiken muun kustannuksella.
  • Orjapiiskurimaiset otteet, vaaditaan muilta liikaa.
  • Vallanhimo, haalitaan valtaa sen itsensä takia eikä yhteisen hyvän vuoksi.
  • Pätemisen tarve, riippuvuus kiitoksesta ja kunniasta muiden kustannuksella.
  • Ulkomuodon ylikorostaminen, jolloin ulkoinen kuva ja aineelliset menestyksen merkit nousevat muita suhteettoman tärkeäksi.
  • Täydellisyyden tarve ja siitä johtuva kritiikin sietämättömyys. Näkemys, että epäonnistumiset eivät johdu itsestäön vaan ne johtuvat muista.

Yritän miettiä mitkähän ovat minun sokeita pisteitä. Työkavereilta ja etenkin alaisilta kriittisen palautteen keräämisen olen kokenut haastavaksi. Suoraan kysymällä ei välttämättä saa kovinkaan kaksisia tuloksia. Ihmiset eivät välttämättä halua sanoa ikäviä asioita toisesta, vaikka niitä yrittäisi kysellä. Pitäisi ehkä järjestää joku anonyymi tapa kerätä itsestään palautetta.

d

Photo by pedagogskanenordvast on Foter.com / CC BY

Mitä muita lähteitä voisin käyttää sokeiden pisteiden selvittämiseksi? Löytyisikö esimerkiksi minusta tehdyistä 360-arvioista kommentteja, jotka olisin kokenut yllättävinä. Ikävä kyllä, minusta tehdyt 360-arviot ovat aika vanhoja ja on vaikea arvioida kuinka relevantteja ne enää ovat. Mutta ehkä niitä voisi kuitenkin pitää suuntaa antavina.

Perheeltä olen tottunut saamaan rehellistä palautetta. Etenkin murrosikäiset lapset kertovat auliisti, mikä kaikki vanhemmissa on vikana.  Valitettavasti tätä informaatiota ei osaa useinkaan arvostaa siinä tilanteessa. Nyt kun lapseni ei enää ole murrosikäinen tämän tyyppinen pyytämättä tuleva suora ja napakka palaute on kadonnut miltei kokonaan. Täytynee kokeilla, josko sitä saisi kyselemällä. Ja yrittää arvostaa kriittistä palautetta ja olla vetämättä siitä hernettä nenään.

d (1)

Photo by John-Morgan on Foter.com / CC BY

 

Auttamisesta – joskus se onnistuu, joskus taas ei

Minun perhe-elämä on tavallisena arkenakin hieman haastavaa: kuopukseni on erityislapsi, joka tarvitsee apua ja valvontaa koko ajan, ei siis pärjää minuuttia kauempaa ilman aikuisen läsnäoloa. Viikonloppuna hänelle sattui tilapäishoitopaikassa sellainen tapaturma, että hänen käsivartensa murtui. Se ei ollut kenenkään vika, ainostaan ikävä onnettomuus. Murtumakohta on sellaisella paikalla, ettei sitä voi kipsata ja toisaalta taas murtunut luu oli niin hyvässä asennossa, ettei leikkaushoitoa onneksi tarvittu. Hoitona on käden pitäminen kantositeessä vähintään 3 viikkoa. Kuulostaa ihan yksinkertaiselta. Paitsi, että käsi on tosi kipeä ja että pojan toimintakyky on tiessään. Ei hän siis ennenkään ole yksin selvinnyt kuin ihan hetken kerrallaan, mutta nyt avuntarve ja avuttomuus ovat ihan toista luokkaa.

Alkuun iski epätoivo, on niin kurjaa nähdä lapsen kärsivän ja itkevän kivusta. Se on vaan kurjaa, ei siitä mihinkään pääse. Toinen ongelma on töissä käynti. Hoito kestää viikkoja ja sekä minä että mieheni käydään töissä. Noin kivuliaana ei selviä koulussa ja normaalissa iltapäivähoidossa (jonka siis kaupunki on hänelle järjestänyt, jotta me vanhemmat voimme olla työelämässä).

Tämä siis taustaksi.

Sitten päästään tämän kirjoituksen varsinaiseen aiheeseen. Olin ennen tätä pojan tapaturmaa luvannut auttaa muutamaa ihmistä. Siis olin vain tarjonnut apuani ilman, että minulla olisi siihen ollut (ainakaan omasta mielestäni) mitään moraalista tai muutakaan velvoitetta. Mielelläni autan muita silloin, kun vain keksin sopivan tavan. Lähes välittömästi poikani tapaturman jälkeen ymmärsin, että vaikka meidän arki normaalistikin on rankkaa ja kuormittavaa (tästä minulla on useampi asiantuntijalausunto, jos joku epäilee kykyäni arvioida tilannetta), niin nyt meidän arki muuttui paljon rankemmaksi kuin mitä se yleensä on. Lähinnä, että nyt olen itse sellaisessa tilanteessa, että en vain pysty auttamaan muita. Juuri nyt omantilanteen hoitaminen vie kaikki käytettävissä olevat voimavarani. Tämä siis, vaikka olin luvannut auttaa.  Sinänsä kyse ei ollut mistään suuremmista tai maata mullistavista asioista (vaikka mikä minä olen sanomaan mikä jollekin toiselle on suurta tai pientä), vaan sellaisista tuiki tavallisista ehkä parin tunnin jutuista.

Päädyin siis ilmoittamaan näille, keitä olin luvannut auttaa, että ikävä kyllä nyt sattui tällainen tapaturma ja se kyllä tarkoittaa sitä, että minun on pakko perua puheeni. Tässä tilanteessa en kykenekään tekemään sitä tai tätä vaikka olin luvannut. Ja että tilanne kestää viikkoja, joten ei auta, jos siirretään juttu loppuviikolle tai jollekin muulle päivälle lähitulevaisuudessa. Näitä avuntarvitsijoita oli siis useampia, jotenkin niitä oli kertynyt vain monta tällä kertaa. Saamani vastaukset jakautuivat kolmeen tyyppiin. Joku vastasi heti, että älä huoli tästä, ei mitään ongelmaa, keksitään kyllä jotain, tseppiä ja voimia sinne! Toinen ryhmä ei vastannut mitään. Päätin tulkita hiljaisuutta samoin kuin olisivat vastanneet ’ok, asia selvä’. Kolmas ryhmä otti nokkiinsa, kun jätin heidät pulaan ja en tehnytkään mitä olin luvannut. Ja oikeassahan he tavallaan olivat, olin kyllä luvannut auttaa, en vain ollut silloin ymmärtänyt, että oma tilanne voi äkkiä olla ihan erilainen.

Jäin miettimään tätä ja näitä vastauksia. En sinänsä tuntenut syyllisyyttä (paitsi ihan vähän) vetäytymisestäni, mutta olin kyllä pahoillani tilanteesta. Onhan se aina ikävää, kun ei voikaan tehdä mitä lupaa. Mutta minusta asialla on toinenkin puoli. Jos on sellainen tilanne, että tuntuu, että omat voimat eivät riitä edes siihen oman tilanteen hanskaamiseen, niin eikö juuri silloin pidä älähtää ja ajaa ne muut jutut alas? Keskittyä vain tärkeimpään, siihen, että itse pysyy pystyssä ja saa itselleen selvitettyä, että mitenhän tästäkin jutusta selvitään eteenpäin. Sinänsä en ole kiukkuinen tai loukkaantunut mistään saamastani reaktiosta, sillä ymmärrän, ettei heistä varmaan kukaan tarkoittanut mitään pahaa. He eivät vain ehkä selityksestäni huolimatta nähneet minun tilannettani, tunteneet sitä samaa painetta ja epätoivon tunnettakin, mitä minä muuttuneessa tilanteessa koin. En usko heistä kenenkään oikeasti toivovan, että käytän viimeiset voimani ja ajan itseni äärirajoille heidän auttamiseksi. En minäkään sellaista keneltäkään toivoisi.

Tämän kirjoituksen tarkoitus on pysähdyttää lukija hetkeksi ajattelemaan omaa reagointiaan toisen hankalaan tilanteeseen. Jos tulee eteen sellainen tilanne, että joku kertoo, että nyt minulla on tosi hankala tilanne, niin silloin kannattaa pysähtyä. Ottaa hetki ja kuunnella. Olla ihminen toiselle ihmiselle. Vaikka kiroiluttaisi, kun asiat eivät menekään niin kuin itse oli suunnitellut ja tuli ikävä mutka matkaan, niin välillä omien tarpeiden syrjään sysääminen hetkeksi voi olla se viisain tapa reagoida. Hetken voi miettiä, että kuinka hankala tuo toisen tilanne on. Jo pelkkä aito kohtaaminen ja kuunteleminen auttavat sitä hankalassa tilanteessa olevaa lähimmäistä. Aina ei keksi miten voisi konkreettisesti auttaa, mutta apua voi tarjota myöhemminkin. Ja aina voi kysyä, miten toinen jaksaa ja miltä nyt tuntuu.