On taas se aika, kun sähköposti täyttyy hyvän joulun toivotuksista. Tarkoitan näitä persoonattomia joulutoivotuksia, joita tulee varmaan kaikille lukuisia erilaisilta yhteistyökumppaneilta. Toisaalta ymmärrän, että niitä lähetellään, onhan sähköposti halpa väline. Mutta täytyy myöntää, että välillä vähän ärsyttää, kun nämä toivotukset täyttävät sähköpostin saapuneet-kansion. ja muu posti on hukkua niiden sekaan.
Itse olen kapinallinen. Kieltäydyn lähettelemästä joulutervehdyksiä sähköpostilla. Toivottelen kyllä hyvää joulua, jos laitan viestiä jostain muusta syystä, mutta pelkkiä joulutervehdyksiä en lähetä sähköpostilla lainkaan. Rupesin sitten miettimään, että onkohan tämä tylyä. Kaipaako joku tervehdystäni? Tai edes huomaako, että en sellaista lähetä? Vai onko joku vähän kuin minä, että on peräti tyytyväinen, jos sähköpostiin kilahtaa yksi joulutervehdys vähemmän?
Sitäkin mietin, että saako edes sanoa, että ei haluaisi vastaanottaa hyvää tarkoittavia joulun toivotuksia. Onko se kiittämätöntä? Onko asian sanominen ääneen sopivaa ja sosiaalisesti hyväksyttävää käytöstä?
Jouluna molemmat lapseni ovat kotona. Tai olivat osan aikaa, nuorempi lapseni lähti jo eilen illalla takaisin asumisyksikköönsä. Tänä jouluna minusta tuntuu, että olen sisäistänyt olennaisen osan omaa elämäni. Siitä miten se koostuu erilaisista tarpeista ja niiden yhteensovittamisesta. Minun hermojärjestelmäni on sellainen, että kaipaan ja tarvitsen rauhaa ja hiljaisuutta. Minun poikani on taas sellainen, että hiljaisuus ja rauha eivät kuulu hänen elämäänsä.
Äitinä olen pohtinut tätä ristiriitaa paljon. Olen vuosia käynyt sisäistä taistelua siitä, miten minun pitäisi tasapainoilla näiden kahden asian välillä paremmin. Tai siis sopeutua paremmin olosuhteisiin, jotka määrittävät poikani arkipäivää. Vaikka kuinka minusta olisi ihana rauhoittua jouluna, käpertyä ehkä johonkin mukavaan tuoliin lukemaan hyvää kirjaa, niin tiedän, että se on illuusio, johon tuskin toteutuu koskaan olettaen, että haluan poikani olevan meillä kotona jouluna. Ja sitähän minä juuri halua, että molemmille lapsilleni erilaisine tarpeineen on tilaa meillä jouluna.
Tänä jouluna vihdoin ymmärsin, että turha minun haikailla jouluna rauhoittumisen perään. Meidän elämä on tällaista ja tällaisena se varmaan säilyy tulevina jouluinakin. En näe tilannetta, että poikani puuhailisi omissa oloissaan hiljaa. Autistisuudesta huolimatta hän on huomioinhakuinen ja puhumattomuudesta huolimatta hänen läsnäolonsa kuulee kyllä koko ajan. Intensiivisyys ja rauhattomuus ovat varmaan sopivia adjektiiveja kuvaamaan olemista hänen kanssaan.
Mutta tänä vuonna (vihdoin) ymmärsin, että vaikka joulu ei meidän perheessä ole rauhoittumisen aikaa, niin jonain muuna päivänä pystyn toteuttamaan haaveeni rauhoittumisesta. Aika hienoa, että olemme elämässä päässeet siihen vaiheeseen, että nämä molemmat vaihtoehdot ovat mahdollisia. Vaikkakaan eivät samana päivänä, mutta kuitenkin.
On aatonaatto aamu ja minä olen yksin hereillä. On hetki aikaa miettiä joulua. Mieleeni tulee muistoja menneiltä vuosilta ja peilaan niitä mielessäni tähän päivään.
Lapsuuden kodissani joulusiivousta tehtiin vielä aattona. En
siitä niin tykännyt. Siitä varmaan juontaa juurensa meidän perheen tapa, että
aatonaattona viimeistään puhalletaan peli (jouluvalmistelut) poikki ja
aloitetaan joulun vietto. Mitä on silloin vielä tekemättä, jää myös tekemättä.
Tottu oli tuonut mulle kynttelikön työhuoneeseen
Kun elin ns. ruuhkavuosia eli lapset olivat pieniä, niin minulla oli aina ajatus, että joulu on lasten juhla ja mietin, mitkä asiat joulussa oli lapsille tärkeimpiä. Ja sitten toteutin sitä listaa aloittaen tärkeimmästä ja menin niin pitkälle kuin kunakin vuonna kerkesin. Minään vuonna ei mennyt lasten joulu pilalle, eli minusta tapa ja lista oli toimiva.
Kun olin nuorena töissä kaupassa, niin silloin olin aina töissä aattona. Ei työvuoro aattona olisi muuten kohdalleni joka joulu osunut, mutta tapasin ilmoittautua vapaaehtoiseksi töihin tulijaksi. Siinä oli ajatus, että helsinkiläiset voi hoitaa aaton, jotta muualle joulunviettoon lähtevät pääsevät lähtemään kotiseudulle ajoissa. Siihen aikaan tosin kaupat olivat auki vain puoleen päivään tai korkeintaan yhteen. Sen jälkeenkin kerkesi hyvin toiselle puolelle kaupunkia joulua viettämään.
Viime jouluna kotiuduin sairaalasta juuri ennen joulua.
Kunto ei ollut kovin hyvä ja minulla oli vähän huono omatunto, kun kaikki valmistelut
ja muut jäi miehelleni. Kiltti mieheni ei asiasta vaivaantunut vaan hoiti kaiken
omalla tavallaan ja tyylikkäästi. Ihana oli nauttia joulun tunnelmasta kipeänäkin.
Tänä vuonna ole tapani mukaan tehnyt jouluvalmisteluja omaan tahtiini ja perheeni on lähtenyt siihen myös mukaan. Meillä on kuusi vielä koristelematta, mutta eiköhän joku sen vielä kerkeä tänään koristelemaan. Tai jos ei kerkeä, niin sitten nautimme vähän riisutummasta kuusesta. Latvatähti ja sähkökynttilät siinä jo on ja ne ovat mielestäni tärkeimmät.
”Joulukalaa” porkkanasta
Tänään meinaan vielä raivata keittiön ja silittää
joululiinan. Jouluateria kauniine kattauksineen ja isovanhempineen on tärkeä
juttu minun pojalleni. Kunhan joulupöydästä löytyy kinkku ja laatikot (ei ole
väliä, jos on kaupasta ostetut) ovat kattauksen lisäksi pojalleni tärkeät.
Meille muille ehkä kinkku on se tärkein juttu. Minulle myös keitetyt perunat
kuuluvat jouluun. Kalaa emme syö, koska toinen lapseni on sille rajusti
allerginen, joten kalan korvikkeena tarjolla on vähän parempia leikkeleitä ja
tänä vuonna myös porkkanasta tehtyä kalankorviketta ”porkkalaa”. Tai on, jos
siitä tulee syömäkelpoista. Ei tiedä vielä, koska se on vasta tekeytymässä.
Joulusta en osaa stressata. Meni valmistelut, miten meni, niin minulle on tärkeintä edelleen se, että molemmat lapset tulevat meille joulun viettoon ja että olemme yhdessä. Kaikki muu on ekstraa ja joka vuosi myös jotain kivaa ekstraa on joulusta löytynyt. Ihanaa joulua kaikille blogin lukijoille! Ottakaa rennosti ja nauttikaa tunnelmasta!
SINISILMÄINEN BLONDI 