Toivo on pahinta?

Minulla on kehitysvammainen ja autistinen poika. Hänen olemassaolonsa ja vaikeutensa on tuonut elämääni paljon asioita, joita tuskin muuten olisin kokenut. Osa niistä on hyviä ja osa taas ei-niin-hyviä. Poikani ansiosta olen miettinyt ihmisyyttä ja sitä, mistä se muodostuu. Kantavana ajatuksena on ollut, että minun poikani on ihan yhtä paljon ihminen kuin minä tai kuka muu tahansa.

Poikani ei osaa puhua. Ajatuksia ja asiaa hänellä kyllä on. Muistan, kuinka hänen ollessa pieni vuosia ajattelin ja toivoin, että kyllä se puhe sieltä vielä tulee. Toivoin puhetta eniten ehkä siksi, että ajattelin, että sitten saan paremman ikkunan hänen maailmaansa. Ymmärtäisin paremmin hänen ajatuksiaan ja tapaansa katsoa maailmaa, kun hän pystyisi sanottamaan sitä minulle. No, sitä päivää ei koskaan tullut. Ei tullut, vaikka vuosia sitä toivoin ja vaikka vuosia teimme töitä puheen kehityksen eteen.

Muistan, että jossain vaiheessa, kun poikani oli jo kouluikäinen, minun mieleeni alkoi hiipimään ajatus, että ikää alkaa olla jo aika paljon ja puhe tai siis puhumattomuus vain junnaa paikallaan. Tuli päivä, jona puheterapia lopetettiin hyödyttömänä. Se oli vaikea paikka minulle. Arkeani se toki helpotti, että enää ei tarvinnut huolehtia pojan puheterapiasta, Kela-kuvioista ja pojan matkoista puheterapiaan työpäivän aikana. Se tietenkin tavallaan helpotti arkeani. Mutta sen tosiasian, että sitä puhetta pojalleni tuskin koskaan tulee, hyväksyminen oli minulle vaikeaa. Muistan, että silloin ajattelin, että toivosta luopuminen on pahinta.

child-boy-one-person-grief-disappointment-hope

Photo on Foter.com

Vähän samanlainen, että toivosta luopuminen on pahinta, fiilis minulle tuli tänä syksynä, kun poikani ei sopeutunut uuteen kouluun. Koko koulu-uransa poikani on ollut erityisopetuksessa ja matkan varrella erilaisia, erityisesti käyttäytymiseen liittyviä ongelmia on ollut. Pari viimeistä peruskouluvuotta meni kuitenkin mielestäni jopa hyvin. Koulussa pärjäsivät hänen kanssaan eikä ollut suurempia ongelmia ollut.

Olin riemuissani, kun poikani pääsi jatko-opintoihin erityiskouluun. Innoissani hurrasin ja hehkutin asiaa vähän siellä sun täällä. Syksyllä koulun alettua, paluu todellisuuteen alkoi. Hänelle tuli ongelmia koulussa jo heti ensi päivistä lähtien. Pidettiin palaveri, ilokseni siellä kaikki olivat toiveikkaita ja mietittiin hyvässä hengessä yhdessä keinoja, millä koulu saataisiin sujumaan. Meni pari viikkoa lisää, ja tuli uusia ongelmia. Ja uusi palaveri. Se ei sitten enää mennytkään niin hyvässä hengessä. Kyse oli (mielestäni) varsin pitkälle etukäteen käsikirjoitetusta palaverista, jossa ei niin hirveästi ollut merkitystä mitä me vanhemmat sanoimme. Koulu oli halukas heittämään hanskat tiskiin ja heidän mielestään poikani pitäisi siirtää jonnekin muualle (lue: jonkun muun ongelmaksi).

Ongelma vain oli, että sopivan paikan löytäminen on aika vaikeaa. Kyseessä oli ymmärtääkseni voimakkaimmin tuettu opetusmalli kehitysvammaiselle nuorelle ja nyt oltiin tilanteessa, että sitä ei hänen kohdallaan saatu toimimaan. Ei saatu, vaikka yritettiin yhtä sun toista. Hän ei vain sopeutunut uuteen paikkaan ja reagoi tilanteeseen aggressiivisella käytöksellä.

Tilanne masensi minua kovasti. Olin ajatellut, että koska vanhassa koulussa ongelmia oli ollut varsin vähän pari viimeistä vuotta, niin tämä uusi koulukin sujuisi ja poikani oppisi siellä uusia elämän arkipäivän taitoja. Sellaisia taitoja, jotka helpottaisivat hänen elämäänsä tulevina vuosina.

child-boy-one-the-son-of-baby-person-hope

Photo on Foter.com

Mietin ja työstin asiaa itsekseni sekä mieheni että muun lähipiirini kanssa. Sitten yhtenä aamuna puhuin asiasta yhden luottoystäväni, uintikaverini, kanssa. Kerroin hänelle siitä, miten toivosta luopuminen tuntuu minusta aina pahalta. Että välillä minusta tuntuu, että toivo on pahinta. Että olisi ollut parempi, jos en olisi edes koskaan toivonutkaan, että se koulu lähtee sujumaan. Että siten olisin säästynyt siltä toivosta luopumisen tuskasta. Pohdin hänen kanssaan, että mistä se toivo aina hiipii mieleeni, vaikka historian perusteella siihen ei olisikaan mitään aihetta. Että miten se aina jostain viriää ja miten se ei suostu heivllä kuolemaan.

Tämän empaattisen ja tilannettani ymmärtävän ihmisen kanssa asiaa pohtiessani yhtäkkiä päähäni pälkähti ajatus, että ehkä toivo on meidän vanhempien asia. Että se on osa vanhemmuutta. Vaikka muu maailma näkisi poikani täysin toivottomana tapauksena, niin täytyyhän jonkun uskoa häneenkin. Eikö jokainen meistä tarvitse myös ympäristön uskoa itseensä? Ehkä eniten muiden uskoa tarvitsevatkin juuri ne, joiden tilanne jostain syystä näyttää toivottomammalta.

Se oli minulle helpottava ajatus. Vaikka toivosta luopuminen on välillä rankkaa, niin ymmärsin, että toivo on kuitenkin tärkeä. Silloinkin kun se näyttää turhalta. Lastensa parasta ja puolesta toivominen on osa vanhemmuutta. Tätä pohtiessa mieleni kirkastui ja ymmärsin, että poikani suhteen toivominen ja toivon ylläpito minun tehtävä. Jotta olisi joku joka uskoo ja on valmis tekemään työtä hänen parempaan huomiseen kaikissa maailman tilanteissa. Mietin, että ehkä se on syy, miksi vanhempien toivo viriää niin helposti eikä suostu hevillä kuolemaan.

father-holding-son-s-hand-who-is-blowing-soap-bubbles

Photo on Foter.com

Minä ja NLP

Kiinnostuin vuosia sitten NLP:stä (Neuro-Linguistic Programming) yhden lehtiartikkelin (muistaakseni Kauppalehdessä) perusteella. Tuntui, että sitä juttua lukiessani ymmärsin monta asiaa itsestäni. Luin kolmesta erilaisesta ihmistyypistä: visuaalinen, auditiivinen ja kinesteettinen. Myöhemmin näihin on lisätty vielä: loogis-auditiivinen.  Tai ehkä se oli mukana jo silloin, mutta meni minulta ohi.

Tunnistin itseni salamannopeasti kinesteettiseksi tyypiksi. Välillä tuntuu, että liike on minulle pakkomielle. Minulla on tapana heilutella jalkojani ja vaihtaa tiuhaan asentoani, en tiedä edes miksi. Artikkelin luettuani ymmärsin, että kehon liike auttaa minua keskittymään ja pitämään vireystasoani yllä. Juuri päinvastoin kuin monesti oli oletettu: oli käsketty lopettaa pyöriminen ja keskittymään ja olemaan paikallaan. Ja tähän muottiin olin yrittänyt (huonolla menestyksellä) tunkea itseäni vuosia. Artikkelin luettuani ymmärsin, että on ihan ok olla sellainen kuin olin ja että sillä minun liikkeellä on jokin minua itseäni palveleva tarkoitus.

Ymmärsin, että sen sijaan, että yrittäisin hillitä minulle luontaista liikettä ja pakottaa kehoni jähmettymään, minun pitäisi ennemminkin käyttää liikettä hyväkseni. Soveltaessani tätä käytäntöön  tein esimerkiksi sellaisen havainnon, että kuunnellessa ajatukseni ei lähtenyt harhailemaan, kun kuunnellessa tein jotain yksinkertaista liikettä, esim. soudin soutulaitteella. Peruskuntotreenit saivat aivan uuden ulottuvuuden: kahlasin näin monta businesskirjaa läpi ja nautin niistä.

Vuosien varrella aina sopivan tilaisuuden tullen olen yrittänyt haalia lisää tietoa NLP:stä. Minulle on selvinnyt, että NLP:tä hyödynnetään niin omassa oppimisessa, kommunikoinnissa kuin muiden ihmisten johtamisessa. NLP muuttui silmissäni yhä kiinnostavammaksi tekniikaksi. Toki törmäsin myös näkemyksiin, että NLP on ihan huuhaata. Niin tai näin, halusin itse kokeilla saisinko NLP:stä lisää välineitä käyttööni.

Kerran ilmoittauduin jollekin NLP-verkkokurssille, mutta se ei ollut minun juttu. Minä kaipaan läsnäoloa ja spontaania keskustelua ja nämä jäivät mielestäni verkkokurssissa puuttumaan. Jätin sen kurssin muutaman jakson jälkeen kesken. Nyt joidenkin elämänmuutosten jälkeen minulle vihdoin tarjoutui tilaisuus panostaa NLP:hen. Harkinnan jälkeen tein päätöksen: nyt on NLP-kurssin (live) aika.

Kurssi kestää yhteensä 16 päivää ja jakautuu useaan 2-3 päivän osuuksiin. Minulla on vasta yksi viikonlopun pituinen osio takana, joten en vielä osaa arvioida kurssi kokonaisuutena, mutta sen osaan sanoa, että odotan jo innolla ensi viikonloppua ja seuraavaa osiota. Tykkään opettajasta ja hänen tyylistään, muut kurssilaiset ovat huumorintajuisia symppiksiä, mielenkiintoisia persoonia. Jotenkin kurssilla tunnen olevani elossa!

IMG_2556

Kuvassa kurssin opettaja Reettä Vanhanen ja minä. Taustalla näkyy ensimmäisen viikonlopun opetusmateriaalia.

Tämä ei ole sponsoroitu postaus, ihan tavallinen kurssilainen tuolla olen.