Auttamisesta – joskus se onnistuu, joskus taas ei

Minun perhe-elämä on tavallisena arkenakin hieman haastavaa: kuopukseni on erityislapsi, joka tarvitsee apua ja valvontaa koko ajan, ei siis pärjää minuuttia kauempaa ilman aikuisen läsnäoloa. Viikonloppuna hänelle sattui tilapäishoitopaikassa sellainen tapaturma, että hänen käsivartensa murtui. Se ei ollut kenenkään vika, ainostaan ikävä onnettomuus. Murtumakohta on sellaisella paikalla, ettei sitä voi kipsata ja toisaalta taas murtunut luu oli niin hyvässä asennossa, ettei leikkaushoitoa onneksi tarvittu. Hoitona on käden pitäminen kantositeessä vähintään 3 viikkoa. Kuulostaa ihan yksinkertaiselta. Paitsi, että käsi on tosi kipeä ja että pojan toimintakyky on tiessään. Ei hän siis ennenkään ole yksin selvinnyt kuin ihan hetken kerrallaan, mutta nyt avuntarve ja avuttomuus ovat ihan toista luokkaa.

Alkuun iski epätoivo, on niin kurjaa nähdä lapsen kärsivän ja itkevän kivusta. Se on vaan kurjaa, ei siitä mihinkään pääse. Toinen ongelma on töissä käynti. Hoito kestää viikkoja ja sekä minä että mieheni käydään töissä. Noin kivuliaana ei selviä koulussa ja normaalissa iltapäivähoidossa (jonka siis kaupunki on hänelle järjestänyt, jotta me vanhemmat voimme olla työelämässä).

Tämä siis taustaksi.

Sitten päästään tämän kirjoituksen varsinaiseen aiheeseen. Olin ennen tätä pojan tapaturmaa luvannut auttaa muutamaa ihmistä. Siis olin vain tarjonnut apuani ilman, että minulla olisi siihen ollut (ainakaan omasta mielestäni) mitään moraalista tai muutakaan velvoitetta. Mielelläni autan muita silloin, kun vain keksin sopivan tavan. Lähes välittömästi poikani tapaturman jälkeen ymmärsin, että vaikka meidän arki normaalistikin on rankkaa ja kuormittavaa (tästä minulla on useampi asiantuntijalausunto, jos joku epäilee kykyäni arvioida tilannetta), niin nyt meidän arki muuttui paljon rankemmaksi kuin mitä se yleensä on. Lähinnä, että nyt olen itse sellaisessa tilanteessa, että en vain pysty auttamaan muita. Juuri nyt omantilanteen hoitaminen vie kaikki käytettävissä olevat voimavarani. Tämä siis, vaikka olin luvannut auttaa.  Sinänsä kyse ei ollut mistään suuremmista tai maata mullistavista asioista (vaikka mikä minä olen sanomaan mikä jollekin toiselle on suurta tai pientä), vaan sellaisista tuiki tavallisista ehkä parin tunnin jutuista.

Päädyin siis ilmoittamaan näille, keitä olin luvannut auttaa, että ikävä kyllä nyt sattui tällainen tapaturma ja se kyllä tarkoittaa sitä, että minun on pakko perua puheeni. Tässä tilanteessa en kykenekään tekemään sitä tai tätä vaikka olin luvannut. Ja että tilanne kestää viikkoja, joten ei auta, jos siirretään juttu loppuviikolle tai jollekin muulle päivälle lähitulevaisuudessa. Näitä avuntarvitsijoita oli siis useampia, jotenkin niitä oli kertynyt vain monta tällä kertaa. Saamani vastaukset jakautuivat kolmeen tyyppiin. Joku vastasi heti, että älä huoli tästä, ei mitään ongelmaa, keksitään kyllä jotain, tseppiä ja voimia sinne! Toinen ryhmä ei vastannut mitään. Päätin tulkita hiljaisuutta samoin kuin olisivat vastanneet ’ok, asia selvä’. Kolmas ryhmä otti nokkiinsa, kun jätin heidät pulaan ja en tehnytkään mitä olin luvannut. Ja oikeassahan he tavallaan olivat, olin kyllä luvannut auttaa, en vain ollut silloin ymmärtänyt, että oma tilanne voi äkkiä olla ihan erilainen.

Jäin miettimään tätä ja näitä vastauksia. En sinänsä tuntenut syyllisyyttä (paitsi ihan vähän) vetäytymisestäni, mutta olin kyllä pahoillani tilanteesta. Onhan se aina ikävää, kun ei voikaan tehdä mitä lupaa. Mutta minusta asialla on toinenkin puoli. Jos on sellainen tilanne, että tuntuu, että omat voimat eivät riitä edes siihen oman tilanteen hanskaamiseen, niin eikö juuri silloin pidä älähtää ja ajaa ne muut jutut alas? Keskittyä vain tärkeimpään, siihen, että itse pysyy pystyssä ja saa itselleen selvitettyä, että mitenhän tästäkin jutusta selvitään eteenpäin. Sinänsä en ole kiukkuinen tai loukkaantunut mistään saamastani reaktiosta, sillä ymmärrän, ettei heistä varmaan kukaan tarkoittanut mitään pahaa. He eivät vain ehkä selityksestäni huolimatta nähneet minun tilannettani, tunteneet sitä samaa painetta ja epätoivon tunnettakin, mitä minä muuttuneessa tilanteessa koin. En usko heistä kenenkään oikeasti toivovan, että käytän viimeiset voimani ja ajan itseni äärirajoille heidän auttamiseksi. En minäkään sellaista keneltäkään toivoisi.

Tämän kirjoituksen tarkoitus on pysähdyttää lukija hetkeksi ajattelemaan omaa reagointiaan toisen hankalaan tilanteeseen. Jos tulee eteen sellainen tilanne, että joku kertoo, että nyt minulla on tosi hankala tilanne, niin silloin kannattaa pysähtyä. Ottaa hetki ja kuunnella. Olla ihminen toiselle ihmiselle. Vaikka kiroiluttaisi, kun asiat eivät menekään niin kuin itse oli suunnitellut ja tuli ikävä mutka matkaan, niin välillä omien tarpeiden syrjään sysääminen hetkeksi voi olla se viisain tapa reagoida. Hetken voi miettiä, että kuinka hankala tuo toisen tilanne on. Jo pelkkä aito kohtaaminen ja kuunteleminen auttavat sitä hankalassa tilanteessa olevaa lähimmäistä. Aina ei keksi miten voisi konkreettisesti auttaa, mutta apua voi tarjota myöhemminkin. Ja aina voi kysyä, miten toinen jaksaa ja miltä nyt tuntuu.