Vaihdoin muutama kuukausi sitten hommia. Eräs merkittävä huomioni koskee puhelinmyyntiä. Kun en enää ole päättävässä asemassa yritysmaailmassa, niin puhelinmyynti loppui kuin seinään. Se on ihanaa! Nautin siitä todella. Enää ei tarvitse koko ajan kieltäytyä tapaamasta ties minkä palvelun tarjoajaa. Nyt jos puhelin soi, niin se on pelkästään positiivista, joku haluaa puhua minun kanssani eikä vain hyötyä minusta.
En tiedä, ehkä joku ei koe näitä puhelinmyyjiä ja/tai tapaamisten buukkaajia (ja niiden torppaamista) häiritsevinä, mutta minä koin. Puheluita tuli päivittäin useita ja aina ne keskeyttivät jotain. Yritykselle suuntautuvaa puhelinmyyntiä ei voi kieltää ennakkoon. Yksityishenkilönä olen kieltänyt telemarkkinoinnin jo kauan sitten, ihan vain sen takia, että en pidä siitä.
Huhu kertoo, että jotkut johtajat eivät vastaa tuntemattomista numeroista tuleviin puheluihin, mutta minä vastasin, jos ei ollut jotain estettä puhelimeen vastaamisessa (kuten käynnissä oleva palaveri tms). Ja koska ajattelin aina edustavani myös yritystä, niin en halunnut olla myöskään liian töykeä. Lisäksi ajattelin, että työhöni kuului tavoitettavissa oleminen ja eihän sitä voi etukäteen tietää onko puhelu tärkeä vai ei.
Vähän saman huomasin LinkedInin kanssa. Myyntiä tekevät lähettelivät innokkaasti kontaktipyyntöjä ja kun kontaktin hyväksyi, niin sitä seurasi joko myyntipuhelu tai tapaamispyyntö. Vähän rasittavaa sekin, mutta kuuluu ehkä pelin henkeen Linkkarissa. Mene ja tiedä. Välillä, etenkin jos oli kiire tai muuten väsytti, niin tuntui, että ihmiset halusivat vain hyötyä minusta.
Miten sinä suhtaudut puhelimitse tapahtuvaan myyntiin? Häiritseekö se sinua? Koetko, että se palvelee sinua? Vai teetkö sitä jopa itse?
On taas se aika, kun sähköposti täyttyy hyvän joulun toivotuksista. Tarkoitan näitä persoonattomia joulutoivotuksia, joita tulee varmaan kaikille lukuisia erilaisilta yhteistyökumppaneilta. Toisaalta ymmärrän, että niitä lähetellään, onhan sähköposti halpa väline. Mutta täytyy myöntää, että välillä vähän ärsyttää, kun nämä toivotukset täyttävät sähköpostin saapuneet-kansion. ja muu posti on hukkua niiden sekaan.
Itse olen kapinallinen. Kieltäydyn lähettelemästä joulutervehdyksiä sähköpostilla. Toivottelen kyllä hyvää joulua, jos laitan viestiä jostain muusta syystä, mutta pelkkiä joulutervehdyksiä en lähetä sähköpostilla lainkaan. Rupesin sitten miettimään, että onkohan tämä tylyä. Kaipaako joku tervehdystäni? Tai edes huomaako, että en sellaista lähetä? Vai onko joku vähän kuin minä, että on peräti tyytyväinen, jos sähköpostiin kilahtaa yksi joulutervehdys vähemmän?
Sitäkin mietin, että saako edes sanoa, että ei haluaisi vastaanottaa hyvää tarkoittavia joulun toivotuksia. Onko se kiittämätöntä? Onko asian sanominen ääneen sopivaa ja sosiaalisesti hyväksyttävää käytöstä?
En seuraa kovinkaan tarkasti politiikkaa eikä minulla ole tähänkään asiaan poliittista mielipidettä. Mutta olen hämmentyneenä seurannut keskustelua seuraavasta pääministeristä. On epäilty Sanna Marinin sopivuutta pääministeriksi hänen työhistoriansa takia. Siis sen takia, että hän on toiminut kaupan kassana tai myyjänä. Että tämä työ tekisi hänet pätemättömäksi pääministerikisassa.
Olen tottunut ajattelemaan, että kaikki työ on arvokasta. Työssä kun työssä voi oppia uusia asioita ja saada arvokasta kokemusta ja uusia ajatuksia, jos haluaa. Ja olen myös tottunut ajattelemaan, että jokin nimike tai työ ei tarkoita sitä, että kyseinen henkilö ei pystyisi tekemään jotain muuta työtä menestyksekkäästi.
Olen itsekin aloittanut työurani kassana. Minun ensimmäinen vakituinen työpaikka oli Valintatalon kassamyyjänä. En ole pitänyt tätä pahana, päinvastoin, siinä hommassa näki koko yhteiskunnan kirjon ja oppi ihmisluoteesta monenlaisia asioita. Lähes kaikki meistä käyvät ruokakaupassa. Ajattelin silloin ja ajattelen yhä, että yhteiskuntaluokalla tai asemalla ei ole väliä, kaikki me olemme ihmisiä ja toteutamme omia arvojamme omalla tavallamme.
Jäin pohtimaan omaa uraani. Tekeekö se, että olin nuoruudessani töissä kaupassa ja vielä kaupan kassana, minut pätemättömäksi johonkin toiseen työhön? Onko joku tietty työ huonompi kuin joku toinen? Ymmärrän, että ihmisillä on erilaisia kiinnostuksen kohteita ja erilaisia toiveita oman työnsä suhteen, mutta entä noin yleisesti. Onko joku työ niin huono, että se katsotaan haitaksi tai taakaksi jossain myöhemmässä elämän vaiheessa? Jos näin, niin en ihan ymmärrä ajatusta sen takana.
Eilen haimme kuopuksen meille kotiin äitienpäivän viettoon. Aikaisemmin
kuopukselle äitienpäivä on ollut aina iso juttu. Hän pitää seremonioista ja juhlallisuuksista.
Äitienpäivä on erottunut muista päivistä ja hän on intopinkeänä osallistunut
äitienpäivän viettoon. Aamulla minut on ’herätetty’ ja tuotu aamiainen sänkyyn.
Kahvia ja joku leipä. Usein myös jotain makeaa herkkua on ollut tarjolla.
Kuopus on nauttinut tuosta rituaalista. Mutta eilen hän muutaman tunnin täällä
kotona leikittyään ja katsottuaan kaikki suosikki dvd:t ilmoitti haluavansa
takaisin asumisyksikköönsä. Ja heti eikä vasta huomenna.
Yritimme keksiä hänelle syitä jäädä vielä yöksi. Mutta emme keksineet mitään tarpeeksi houkuttelevaa. Edes jääkaapissa oleva kakku ei saanut tuota herkuttelijoiden kuningasta muuttamaan mieltään. Joten mikäs siinä muu auttoi kuin palauttaa hänet asumisyksikköön suunniteltua aikaisemmin. Vaikka se oli vähän haikeaa, niin tietenkin ymmärsimme, että on hienoa, että hänelle on löytynyt sellainen paikka, jossa häntä ymmärretään ja jossa hän viihtyy. Mietimme, että hänellä, niin kuin meillä muillakin, on oikeus elää omannäköistä elämään. Jos hän haluaa olla mieluummin kotonaan kuin täällä meillä, niin se on vain hyväksyttävä ja työnnettävä omat käsitykset äitienpäivän vietosta jonnekin taka-alalle.
Toisaalta oli kiva, kun aamulla sain herätä ja ennen kaikkea
nousta oman aikatauluni mukaisesti eikä tarvinnut leikkiä nukkuvaa tuntitolkulla
kuten muina vuosina. Aamulla keittelin rauhassa itselleni kahvia ja lueskelin
kiinnostavia artikkeleita netistä. Ilman mitään paineita siitä miten pitäisi
olla äiti. Opiskelin aamun tunteina tekoälyä nettikurssilla ja mietin, ilman
häiriötekijöittä, miten kiinnostavaa se onkaan. Oikeasti tämä oli paljon
mukavampaa kuin nukkuvan leikkiminen. Yksin ylhäällä ollessa minulle konkretisoitui,
että vaikka perhe-elämä ei mennyt normikaavan mukaan, niin se oli kuitenkin
meidän elämää.
Autisti on, ainakin minun poikani tapauksessa, vapaa ulkopuolisista paineista ja odotuksista. Muiden miellyttäminen ei ole hänelle itseisarvo tai oikeastaan mikään arvo. Ulkopuoliset voivat kyllä asettaa odotuksia ja normeja, mutta ei hän niihin suhtaudu henkilökohtaisesti tai ajattele, että hänen pitäisi noudattaa niitä. Hän on mitä on ja tahtoo mitä tahtoo. Kuului asiat sitten tehdä niin tai näin. Ajattelen, että siinä on taito, jota hieman kadehdin. Henkistä vapautta olla oma itsensä ja elää omannäköistä elämää omilla normeilla.
Tekemänsä kortin kuopukseni malttoi kuitenkin jättää
Nuorempana piirtelin aika paljon. Se oli minulle tapa rentoutua ja uppoutua omien ajatusten pariin tai ottaa niistä välimatkaa keskittymällä pelkkään kuvaan ja sen työstämiseen. Vuosien kuluessa piirtäminen jäi. Tuli ehkä liikaa itsekritiikkiä työn jäljen suhteen ja ennen kaikkea tuli muu elämä. Aika ei riittänyt kaikkeen ja jostain piti karsia. Tuli karsittua piirtämisestä.
Ajatuksen tasolla jatkoin piirtämistä. Tai siis suunnittelin sen aloittamista uudelleen. Aina aikaisemmin on kuitenkin jäänyt aloittamatta. Vaikka piirtämiseen ei tarvita kuin paperi ja kynä, niin silti aloittaminen tuntui vaikealta. Mitä muka piirtäisin? Ja sitten se vanha, ei siitä kumminkaan tule mitään. En minä osaa.
Lopulta ratkaisin aloittamisen ongelman siten, että ilmoittauduin piirustuskurssille. Se oli hyvä idea! Tykkäsin kurssista heti ensimmäisestä kerrasta lähtien. No, ei se piirtäminen niin hyvin sujunut, mutta onnistuin jättämään täydellisyyden tavoittelija minäni huomiotta ja keskityin vain tekemiseen. Se kannatti. Huomasin nauttivani piirtämisestä ihan täysillä. Etenkin aivoni nauttivat siitä. Mieli virkistyi.
Piirtäminen vaatii sen verran keskittymistä, että työasiat ja kotimurheet haihtuvat. Ehkä kummallisinta oli, että huomasin nauttivani jopa tekniikkaharjoituksista. Vaikka ne ovat vähän tylsiä, tyyliin valkoinen kuppi valkoisella alustalla, niin kurssin opettaja on niin viisas, että teettää tekniikkaharjoituksia varsinaisten töiden välissä ja pitää ne lyhyinä. Tekniikkaa opetellaan erikseen vain pala kerrallaan ja sitten taas ryhdytään ”tositoimiin” ja sovelletaan oppeja käytäntöön isommissa töissä.
Toinen hauska puoli piirtämisessä on, että se vaikuttaa ympäristön havainnointiin. Katse terävöityy ja huomaa kiinnittävänsä näkemäänsä enemmän huomiota. Katsellessaan ympärilleen miettii esineiden muotoja, varjoja, valoa ja sen semmoisia eikä vain painaa menemään eteenpäin laput silmillä.
Ensimmäisen oikean työn valmiiksi saaminen oli hienoa! Olin saanut aikaiseksi jotain, mitä voin kutsua piirustukseksi. Kannustava opettajakin huomasi onnitella ensimmäisen työn valmistumisesta.
Minulla oli mahdollisuus osallistua Tradenomiliiton järjestämään tilaisuuteen, jossa oli puhumassa Idiootit ympärilläni -kirjan kirjoittajaa Thomas Eriksonia. Hyvästä aikomuksestani huolimatta en ollut kerennyt lukea hänen kirjaansa etukäteen. Tämä vähän harmitti, koska luulen, että tilaisuudesta olisi saanut vielä enemmän irti, jos olisi tuntenut kirjan sisällön. Esityksen seuraamista lukemattomuus ei kyllä haitannut. Thomas Erikson on varsin hyvä esiintyjä, hän höysti juttua huumorilla ja erilaisilla pienillä aiheeseen liittyvillä kuvauksilla erilaisista ihmistyypeistä.
Etukäteen minulle oli sekä kehuttu että arvosteltu Idiootit ympärilläni -kirjaa. Toiset pitävät sitä hyvinkin osuvana ja kokevat, että kirja on hyvä ja siinä on hyödyllisiä omaa toimintaa helpottavia vinkkejä. Toiset taas sanovat, että kirjassa oiotaan mutkia liian suoriksi ja ettei se ole siksi lainkaan käyttökelpoinen. Myös kirjan puuttuvista lähdeviitteistä olen kuullut kritiikkiä. Niin tai näin, niin omaa mielipidettä minulla ei ole kirjasta eikä oikeastaan koko teoriasta tämän yhden esityksen perusteella. Mutta mielenkiintoinen se on joka tapauksessa.
Kirjan pääsanoma on, että on olemassa erilaisia ihmistyyppejä ja niistä käytetään värikoodeja. Kaikissa meissä on kaikkia tyyppejä jonkin verran, mutta useimmilla on kahta tyyppiä eniten. Myös muut kombinaatiot ovat mahdollisia. Jos haluaa kommunikoida paremmin ympärillä olevien erilaisten ihmisten kanssa, niin eri tyyppien ja tyypeille tyypillisten ominaisuuksien tiedostaminen ja hyödyntäminen helpottaa kommunikointia ja sanoman perille menoa. Tarkoitus on siis muuttaa tai säätää omaa viestintää ja käyttäytymistä, ei yrittää muuttaa muita.
Thomas Eriksonilla oli kyllä muutama varsin hyvä pointti
esityksessään itse väriteorian lisäksi. Hän kehotti jokaista huomioimaan, että
on olemassa muutamia varsin yleisiä itseään koskevia harhakäsityksiä. Kuten
huumorintaju. Lähes kaikilla on omasta mielestään hyvä huumorintaju. Vastaava käsitys
ihmisillä on usein omista sosiaalisista taidoistaan. Suurin osa on sitä mieltä,
että heillä itsellään on hyvät sosiaaliset taidot, paremmat kuin monella
muulla. Omien kehityskohteiden tunnistaminen on mielestäni tärkeää siksi, että
usein oppimisen ja kehittymisen edellytyksenä on, että ymmärtää että opittavaa
vielä on. Vaikea oppia asioita, jotka kuvittelee jo hallitsevansa
täydellisesti.
Toinen asia, josta hän varoitti, oli että harhakäsitykset itsetuntemuksesta. Hänen mukaansa ihmiset kokevat itsetuntemuksensa hyväksi, vaikka se ei sitä olisikaan. Thomas Eriksonin mukaan noin 95 prosenttia ihmisistä arvioi, että heillä on hyvä itsetuntemus,. Tutkimusten mukaan oikeasti hyvä itsetuntemus on kuitenkin vain 10-15 prosentilla. Eli aikamoinen ero näiden kahden luvun välillä, vaikka luvut eivät ihan noin hurjia oikeasti olisikaan. Thomas Eriksonin mukaan hyvästä itsetuntemuksesta on paljon apua elämässä ja näin uskon asian itsekin olevan.
Kirjaa lukematta, pelkän Thomas Eriksonin esityksen perusteella, en osaa muodostaa omaa käsitystä Idiootit ympärilläni -kirjassa esitetystä teoriasta. Vähän jäin miettimään, että tuoko se ratkaisevasti uutta näkemystä ihmisten väliseen kommunikointiin. Mieleeni tuli, että ehkä tämä teoria on hyödyllisimmillään silloin kun kaksi hyvin erilaista ihmistä kohtaa. Sellaisissa tapauksissa, joissa vastapuoli edustaa sitä tyyppiä, mitä itsessään on vähiten. Ehkä niissä tapauksissa oman kommunikointityylin säätäminen paremmin toiselle sopivaksi tuo todellista lisäarvoa. Tosin onhan näitä luokitteluita muitakin ja vaikea arvioida, missä tilanteissa tämä olisi muita teorioita käyttökelpoisempi.
Itse ajattelen, että kun ymmärtää, että ihmiset ovat erilaisia ja muistaa etteivät kaikki ajattele asioista samalla tavalla, niin sillä pääsee jo pitkälle. Ja sitten sillä, että kohtaa sen toisen ja kuuntelee aidosti. Ja arvostaa sellaisena kuin hän on. Mutta sen verran aihe jäi mietityttämään, että haluan ehdottomasti lukea kirjan!
Kuvat on otettu kännykällä Thomas Eriksonin esityksestä, pahoittelen niiden huonoa laatua.
Äänikirjat kasvattavat suosiota. Minä löysin ne jokunen
vuosi sitten, ensin ostin niitä iTunesista, mutta myöhemmin olen siirtynyt
Audible.uk:n käyttäjäksi. Äänikirjapalveluita on useita enkä osaa sanoa mikä
niistä on paras. Itse käytän Audible.uk:ta koska sen kuukausimaksu on muutaman
euron halvempi kuin suomenkielisten palveluiden ja toinen, ehkä merkittävämpi
syy on, että pidän englannin kielestä ja kirjoja on kiva kuunnella kauniilla
englannilla luettuna.
Audiblesta kirjoja löytyy suuri valikoima ja kuukausimaksulla voi valita kuunneltavaksi yhden kirjan kuukaudessa. Audiblen systeemissä äänikirja myös jää itselle, jos palvelun joskus päättää lopettaa. Joissain äänikirjapalveluissa homma toimii siten, että kirjoja voi kuunnella kuukausimaksulla rajattomasti, mutta niiden kuunteluoikeus on sidottu palvelun tilaamiseen. Jos mielii kunnella paljon, niin sitten ehkä joku sellainen palvelu, jossa kuuntelumäärää ei ole rajoitettu, on parempi.
Minulle yksi kirja kuukaudessa riittää mainiosti. Kuuntelen äänikirjoja lähinnä autoa ajaessa enkä aja (onneksi) niin paljoa autolla. Äänikirjojen kuuntelu on muuttanut omaa suhtautumista autoiluun, enää siihen kuluva aika ei tunnu niin hukkaanheitetyltä ajalta. Joskus olen kuunnellut kirjoja myös peruskuntotreeniä salilla tehdessä, neuloessa tai kävelylenkillä, mutta nykyisin kirjoja tulee kuunneltua enimmäkseen vain autossa ja silloinkin vain, jos olen yksin liikkeellä. Jostain syystä perhe ei halua kuunnella samoja kirjoja kuin minä, ainakaan automatkan aikana.
Puhelimessa olevan äänikirjapalvelusovelluksen hyvä puoli on, että se on aina mukana. Sitä ei tarvitse erikseen muistaa ottaa mukaan. Jos tulee tilanne, että on käyttöä äänikirjalle, niin puhelimen ja kuulokkeet voi kaivaa esille laukusta ja odottavan aika kuluu taas mukavasti. Ainut Audiblen huono puoli on, että sieltä ei löydy suomalaisia kirjoja. Esimerkiksi Risto Siilasmaan Paranoidi optimisti kiinnostaisi kuunnella, mutta sitä ei Audiblen valikoimista ainakaan toistaiseksi löydy. Suomenkieliset kiinnostavat kirjat pyrin siis lukemaan paperikirjoina.
Paperikirjaan uppoutuminen on kivaa! Jotenkin tuntuu, että paperikirjaa lukiessa keskittyminen on syvempää kuin muuten niin pirstaleisessa arjessa. Ajattelen (en siis tiedä), että perinteinen lukeminen tekee hyvää keskittymiskyvylle.
Jouluna molemmat lapseni ovat kotona. Tai olivat osan aikaa, nuorempi lapseni lähti jo eilen illalla takaisin asumisyksikköönsä. Tänä jouluna minusta tuntuu, että olen sisäistänyt olennaisen osan omaa elämäni. Siitä miten se koostuu erilaisista tarpeista ja niiden yhteensovittamisesta. Minun hermojärjestelmäni on sellainen, että kaipaan ja tarvitsen rauhaa ja hiljaisuutta. Minun poikani on taas sellainen, että hiljaisuus ja rauha eivät kuulu hänen elämäänsä.
Äitinä olen pohtinut tätä ristiriitaa paljon. Olen vuosia käynyt sisäistä taistelua siitä, miten minun pitäisi tasapainoilla näiden kahden asian välillä paremmin. Tai siis sopeutua paremmin olosuhteisiin, jotka määrittävät poikani arkipäivää. Vaikka kuinka minusta olisi ihana rauhoittua jouluna, käpertyä ehkä johonkin mukavaan tuoliin lukemaan hyvää kirjaa, niin tiedän, että se on illuusio, johon tuskin toteutuu koskaan olettaen, että haluan poikani olevan meillä kotona jouluna. Ja sitähän minä juuri halua, että molemmille lapsilleni erilaisine tarpeineen on tilaa meillä jouluna.
Tänä jouluna vihdoin ymmärsin, että turha minun haikailla jouluna rauhoittumisen perään. Meidän elämä on tällaista ja tällaisena se varmaan säilyy tulevina jouluinakin. En näe tilannetta, että poikani puuhailisi omissa oloissaan hiljaa. Autistisuudesta huolimatta hän on huomioinhakuinen ja puhumattomuudesta huolimatta hänen läsnäolonsa kuulee kyllä koko ajan. Intensiivisyys ja rauhattomuus ovat varmaan sopivia adjektiiveja kuvaamaan olemista hänen kanssaan.
Mutta tänä vuonna (vihdoin) ymmärsin, että vaikka joulu ei meidän perheessä ole rauhoittumisen aikaa, niin jonain muuna päivänä pystyn toteuttamaan haaveeni rauhoittumisesta. Aika hienoa, että olemme elämässä päässeet siihen vaiheeseen, että nämä molemmat vaihtoehdot ovat mahdollisia. Vaikkakaan eivät samana päivänä, mutta kuitenkin.
On aatonaatto aamu ja minä olen yksin hereillä. On hetki aikaa miettiä joulua. Mieleeni tulee muistoja menneiltä vuosilta ja peilaan niitä mielessäni tähän päivään.
Lapsuuden kodissani joulusiivousta tehtiin vielä aattona. En
siitä niin tykännyt. Siitä varmaan juontaa juurensa meidän perheen tapa, että
aatonaattona viimeistään puhalletaan peli (jouluvalmistelut) poikki ja
aloitetaan joulun vietto. Mitä on silloin vielä tekemättä, jää myös tekemättä.
Tottu oli tuonut mulle kynttelikön työhuoneeseen
Kun elin ns. ruuhkavuosia eli lapset olivat pieniä, niin minulla oli aina ajatus, että joulu on lasten juhla ja mietin, mitkä asiat joulussa oli lapsille tärkeimpiä. Ja sitten toteutin sitä listaa aloittaen tärkeimmästä ja menin niin pitkälle kuin kunakin vuonna kerkesin. Minään vuonna ei mennyt lasten joulu pilalle, eli minusta tapa ja lista oli toimiva.
Kun olin nuorena töissä kaupassa, niin silloin olin aina töissä aattona. Ei työvuoro aattona olisi muuten kohdalleni joka joulu osunut, mutta tapasin ilmoittautua vapaaehtoiseksi töihin tulijaksi. Siinä oli ajatus, että helsinkiläiset voi hoitaa aaton, jotta muualle joulunviettoon lähtevät pääsevät lähtemään kotiseudulle ajoissa. Siihen aikaan tosin kaupat olivat auki vain puoleen päivään tai korkeintaan yhteen. Sen jälkeenkin kerkesi hyvin toiselle puolelle kaupunkia joulua viettämään.
Viime jouluna kotiuduin sairaalasta juuri ennen joulua.
Kunto ei ollut kovin hyvä ja minulla oli vähän huono omatunto, kun kaikki valmistelut
ja muut jäi miehelleni. Kiltti mieheni ei asiasta vaivaantunut vaan hoiti kaiken
omalla tavallaan ja tyylikkäästi. Ihana oli nauttia joulun tunnelmasta kipeänäkin.
Tänä vuonna ole tapani mukaan tehnyt jouluvalmisteluja omaan tahtiini ja perheeni on lähtenyt siihen myös mukaan. Meillä on kuusi vielä koristelematta, mutta eiköhän joku sen vielä kerkeä tänään koristelemaan. Tai jos ei kerkeä, niin sitten nautimme vähän riisutummasta kuusesta. Latvatähti ja sähkökynttilät siinä jo on ja ne ovat mielestäni tärkeimmät.
”Joulukalaa” porkkanasta
Tänään meinaan vielä raivata keittiön ja silittää
joululiinan. Jouluateria kauniine kattauksineen ja isovanhempineen on tärkeä
juttu minun pojalleni. Kunhan joulupöydästä löytyy kinkku ja laatikot (ei ole
väliä, jos on kaupasta ostetut) ovat kattauksen lisäksi pojalleni tärkeät.
Meille muille ehkä kinkku on se tärkein juttu. Minulle myös keitetyt perunat
kuuluvat jouluun. Kalaa emme syö, koska toinen lapseni on sille rajusti
allerginen, joten kalan korvikkeena tarjolla on vähän parempia leikkeleitä ja
tänä vuonna myös porkkanasta tehtyä kalankorviketta ”porkkalaa”. Tai on, jos
siitä tulee syömäkelpoista. Ei tiedä vielä, koska se on vasta tekeytymässä.
Joulusta en osaa stressata. Meni valmistelut, miten meni, niin minulle on tärkeintä edelleen se, että molemmat lapset tulevat meille joulun viettoon ja että olemme yhdessä. Kaikki muu on ekstraa ja joka vuosi myös jotain kivaa ekstraa on joulusta löytynyt. Ihanaa joulua kaikille blogin lukijoille! Ottakaa rennosti ja nauttikaa tunnelmasta!
Jonkin aikaa sitten olin ystäväni kanssa liikkeellä ja hotellin hississä selostin tälle ystävälleni jotain tarinaa omasta elämästäni. Siinä samassa mainitsin, että aloitin avoimessa yliopistossa työ- ja organisaatiopsykologian perusopinnot omaksi iloksi. Pohdin siinä ystävälleni, että en ole ollenkaan varma, saanko kurssia ikinä suoritettua, mutta että tykkään kumminkin käydä luennoilla. Samassa hississä oli myös meille molemmille tuntematon naishenkilö.
Kun hissi oli lähes perillä alakerrassa, tämä tuntematon nainen kääntyi minuun päin ja sanoi, että kyllä sinä saat sen kurssin suoritettua. Yllätyin tästä odottamattomasta kannustuksesta. Hämilläni sopersin kiitoksen, mutta mitään viisasta en osannut hänelle vastata. Hetken päästä, vielä ennen kuin tiemme lopullisesti erosivat ala-aulassa, nainen kääntyi jälleen minun puoleeni ja sanoi vakuuttavalla äänenpainolla ”Kyllä sinä saat ne opinnot suoritettua. Tiedän, että saat.”
Jäin itsekseni miettimään asiaa myöhemmin. Vaikka henkilö oli minulle tuntematon ja tuskin tiesi minusta ulkonäön lisäksi yhtään mitään, niin silti hän oli valmis kannustamaan minua. Se ilahdutti. Ja kannusti. Vaikka olenkin (ainakin omasta mielestäni) varsin itseohjautuva tyyppi, niin silti näillä tämän tuntemattoman naisen sanoilla oli minulle merkitystä. Kotiin päästyäni avasin tietokoneen ja ryhdyin naputtelemaan kurssin tehtävää.
SINISILMÄINEN BLONDI 