Tapasin työni puolesta hiljattain yhden henkilöstön kehittäjän. Hänellä ja hänen yrityksellään oli pitkä kokemus henkilön kehittämisestä erilaisissa organisaatiossa. Lisäksi tämä henkilö oli jopa väitellyt aiheesta eli voi sanoa, että hänellä oli sekä käytännön kokemusta että teoreettista tietoa aiheesta. Tapaamisessa hän esitteli minulle yhtiönsä kehittämää henkilöstöhallinon ohjelmistoa ja tähän ohjelmistoon sisältyi myös työkaluja henkilöstön kehittämiseen.
Koska kehittäminen kiinnostaa minua jäimme keskustelemaan tästä aiheesta joksikin aikaa. Tuli tunne, että hän todella tietää mistä puhuu, hänellä oli monia hyviä pointteja ja näkemyksiä. Hänen esittelemässä mallissa ensin selvitettiin mitä kompetensseja kukin henkilö tarvitsee omassa työssään. Sen jälkeen sekä henkilö itse että hänen esimiehensä arvioi missä määrin kenelläkin on näitä taitoja ja sen pohjalta luotiin kehittämissuunnitelmia ja sen seuranta. Se mitä jäin miettimään oli, että tässä mallissa organisaation ja henkilöstön kehittämisessä keskityttiin niihin asioihin, missä nähtiin eniten tarvetta kehittyä. Kuulostaa sinänsä loogiselta, mutta minusta tässä on se vika, että silloin keskitytään henkilöiden puutteisiin.
Itse hoen suunnilleen kaikissa mahdollisissa (ja välillä mahdottomissakin) tilanteissa, että huipuksi tullaan vahvuuksia kehittämällä. Hoen tätä, koska itse uskon siihen vilpittömästi. Mainitsinkin tästä siinä tapaamisessa ja hän kyllä tarttui kommenttiini. Totesi, että näin varmasi on, huipuksi tullaan kehittämällä sitä mikä on itselle luontaista. Emme siis kinastelleet asiasta tai mitään.
Kyllähän ihminen on kykenevä oppimaan monenlaisia asioita. Siis myös niitä, missä ei ole luontaisesti niin taitava. Ja jos oikein pääsee oppimisessa vauhtiin, niin varmaan on mahdollista tulla jopa huipuksi myös niissä asioissa, joissa oma lähtökohta ei ole paras mahdollinen. Tästä lienee historiassa monia esimerkkejä, mutta silti uskon, että helpompaa ja mielekkäämpää huipuksi on tulla vahvuuksien kautta.
Keskustelun edetessä vähän pehmensin alkuperäistä väitettäni ja kerroin, että tietenkin omien heikkouksien tunnistaminen ja jossain määrin myös kehittäminen on hyödyllistä. Ajattelen, että heikkouksia kannattaa kehittää sen verran, että niihin ei kompastuisi tau että niistä ei muodostuisi estettä tavoitteiden saavuttamiseen.
Tapaamisen jälkeen jäin sitten miettimään, että onko tässä vahvuuksien vai heikkouksien ottamisessa kehittämisen lähtökohdaksi kyse siitä mihin pyritään. Siis siitä onko tavoite tulla hyväksi vai huipuksi. Kumman sinä valitsisit? Itse ajattelen, että hyväksi tuleminen on välietappi matkalla kohti huippua.
Lisää ajatuksiani vahvuuksien kautta kehittymisesta voit lukea aikaisemmasta blogikirjoituksestani: Missä olet hyvä?
Photo on Foter.com
SINISILMÄINEN BLONDI 